Jo kauan olivat kaukaisen pohjolan pakanalliset asukkaat viikinkiretkillään häirinneet kristityn Euroopan rantamaita. Heidän nimensä herätti pelkoa kaikkialla, missä se mainittiin, sillä ryöstön ja hävityksen oma oli jokainen paikka, jonne he laivoillaan saapuivat, Ei kukaan ruhtinas uskaltanut varustaa sotajoukkoa, taivuttaaksensa kuuliaisuuteen heidän vapaita, hyisten ja sumujen peittämien merten suojelemia rannikkoja. Kristinusko oli ainoa voima, joka saattoi asettaa viikinkien hillitsemätöntä taistelunhalua ja saaliinhimoa. Jo Kaarle Suuri oli tuuminut lähetysretkeä skandinavialaisiin maihin, mutta vasta hänen poikansa keisari Ludvig Hurskaan aikana toteutuivat nämä hankkeet. Viimmemainitun hovissa tapaamme noin v. 826 tanskalaisen kuninkaan nimeltä Harald. Hän on paennut Franskaan, saadaksensa täältä apua valtaistuintaan uhkaavaa kapinallista hanketta vastaan. Ludvig lupasi auttaa maanpakolaista kuningasta, jos tämä puolestaan antaisi kastaa itsensä sekä suostuisi kristinuskon levittämiseen Tanskassa. Harald myöntyi, antoi kastaa itsensä (826) ja palasi samana vuonna kahden lähetyssaarnaajan seuraamana takaisin valtakuntaansa. Toinen näistä oli Ansgarius, jolle historia on omistanut nimen "pohjoismaiden apostoli."

Tämän merkillisen miehen aikuisemmista elämänvaiheista tiedämme hyvin vähän. Sen verran on kuitenkin saatu selville, että Ansgarius sai ensimmäiset tietonsa Korbein jo siihen aikaan kuuluisassa luostarissa, missä hän jo nuorena harjaantui itsensäkieltämiseen ja rukouksiin. Kaarle Suuren kuoleman kerrotaan tehneen häneen syvän vaikutuksen. Hän oli nähnyt mainion keisarin ja ihaillut hänen kruununsa loistoa. "Kuolema ei säästänyt häntäkään, katoavaista on maailman kunnia, kaikki on turhuutta", ajatteli hän, päättäen tästälähin pyhittää elämänsä yksin Herralle. Vielä voimallisemmin kehotti häntä siihen kuitenkin eräs toinen seikka. Korbein luostarin munkkien kera oli Ansgarius vasta viettänyt Helluntain pyhää juhlaa, kun hän eräänä yönä näki yhtä kauniin kuin ihmeellisen unen. Hän oli sairastavinaan viimmeistä tautiaan. Pietari ja Johannes Kastaja seisoivat hänen kuolinvuoteensa ääressä. Nämä veivät hänen sielunsa hiljaa, ensin valtaavaan kirkkauteen, sitten kiirastuleen, missä hänen täytyi tuskitella kolme päivää. Ne päivät olivat hänestä niin pitkät kuin tuhat vuotta. Sitten tulivat jälleen nuo molemmat Herran valitut ja veivät hänen sanomattoman kirkkauden läpi taivaasen. Täällä oli pyhien lukematon joukko; kaikki loivat silmänsä itäänpäin. Keskellä seisoi 24 vanhinta. Herrasta valuva, taivaankaaren muotoinen kirkkaus ympäröi heitä, ja sanomattoman kauniilta kaikui heidän ylistysvirtensä. Itäänpäin oli sanomaton kirkkaus, ääretön kuni rannaton meri, valkeutta valkeudessa, ilman alkua ja loppua. Siihen katosivat aurinko ja kuu, mutta sen loisto oli sanomattoman lohduttavaa. Kun Ansgarius autuaallisten tunteitten valtaamana katseli tätä kirkkautta ja hänen sydämmensä huokaeli "tuolla asuu Jumala", oli hän kirkkaudesta kuulevinaan äänen, joka hänelle sanoi: "lähde ja palaja sitten minun luokseni." Pietari ja Johannes astuivat jälleen esille ja toivat hänen sielunsa ruumiisen. "Matkalla" — niin lopettaa Ansgarius kertomuksensa — "he eivät lausuneet ainoatakaan sanaa, vaan he katsoivat minuun hellemmin, kuin yksikään äiti ainoaan poikaansa." — Itse piti Ansgarius tätä enemmän näkynä, välittömänä jumalallisena ilmestyksenä, kuin unena, ja siitä hetkestä oli marttyyrikruunun saavuttaminen hänen hartain maallinen toivonsa.

Arvostelkoot meidän aikamme henkimaailman salaisuuksille vieraantuneet järki-ihmiset tätä hänen aavistavaa käsitystään miten lapselliseksi tahansa — jonka sydän sykkii ijankaikkisen autuuden toivosta, hän ei ole altis ajattelemaan samaan tapaan. Haihtukoot tämän maailman suruttomain lasten unelmat unohduksen pimeään — ne ovat katoavaiset, niinkuin se maailma, jonka pettävät ilmiöt mielikuvituksen kuvastimessa niissä näkyi: joka valvoo ja nukkuu Herrassa, hän elää henkimaailman yli-ilmoissa, joskus nähdenkin ja kuullen sanomattomia. Tällä emme suinkaan ehdottomasti tahdo väittää Ansgariuksen unta näyksi, mutta että Herra tuona merkillisenä yönä, jonka kalliit muistot sittemmin monessa ahdingossa ja kärsimisessä poistivat epäuskon sumut hänen sydämmestään, oli häntä erinomaisen lähellä, sen todistaa hänen jalo elämäntyönsä, jonka vaiheita nyt lähdemme silmäilemään.

Silminnähtävästi ei Ansgarius saanut sanottavia toimitetuksi Juutinmaalla. Kuitenkin onnistui hänen täällä perustaa koulu, jossa vapaiksi ostetuille orjille opetettiin kristinuskon päätotuuksia, jotta nämä voisivat lähetyssaarnaajina toimia pakanallisten kansalaistensa keskuudessa. Levittäessään evankeliumin valoa Tanskassa, sai Ansgarius yhtäkkiä keisari Ludvigilta kehotuksen lähteä Ruotsiin. Erään kertomuksen mukaan, joka kuitenkin on vähän epäluotettava, oli viimmemainitusta maasta saapunut lähetystö pyytänyt keisaria toimittamaan lähetyssaarnaajia sinne, koska moni Ruotsalainen halusi ruveta kristityksi, ja heidän kuninkaansa oli taipuvainen laskemaan lähetyssaarnaajia maahansa. Epäilyksettä suostui Ansgarius lähtemään. Häntä seurasi eräs toinen lähetyssaarnaaja nimeltä Witmar sekä muutamia muita apulaisia. Matkalla joutui laiva viikinkien käsiin. Ansgarius ja hänen kumppaninsa menettivät kaikki matkavaransa, muun ohessa ne lahjat, jotka Ludvig Hurskas oli pyytänyt heitä viemään Ruotsin kuninkaalle. Miltei kaikkien toivo oli kokonaan sammua: he vaativat Ansgariusta palajamaan takaisin. Mutta tämä ei horjunut. Uskonsankarin luottamuksella lausui hän: "minä annan sieluni ja ruumiini Herran käsiin." Uiden ja kahlaten saavuttuaan erääsen saareen, jatkoivat he nyt vaivaloista ja vaarallista matkaansa, osittain jalkasin synkkiä metsiä ja asumattomia erämaita, osittain meritse laivoilla ja veneillä. Korutonta oli tämä retki, kaikenkaltaiset hankaluudet ja vastukset, joita ei maailma silloin tuntenut eikä nyt aavistakaan, tekivät noiden yksinäisten matkustajain askeleet monesti hyvinkin raskaiksi, mutta kunnian ja voiman Jumala oli heidän kanssansa ja antoi heille enemmän, kuin maailma voi antaa. Vielä samana vuonna (829) saapuivat he Ruotsiin, missä kuningas Björn ja ruhtinas Hergeir ystävällisesti ottivat heitä vastaan. Paikkaa kutsutaan senaikuisissa kertomuksissa nimellä Birka, luultavasti nykyisen Sigtunan seutu. Sekä kuningas että Hergeir antoivat kastaa itsensä, ja viimmemainitun maatilalla rakennettiin nyt Ruotsin ensimmäinen kirkko. Puolitoista vuotta työskenneltyään tämän Ruotsinmaan ensimmäisen kristillisen seurakunnan hyväksi, palasivat Ansgarius ja Witmar Franskaan.

Jo Kaarle Suuri oli Elben pohjoispuolella olevista maakunnista aikonut muodostaa itsenäisen hiippakunnan. Ludvig Hurskas pani tämän tuuman käytäntöön. Siten syntyi Hamburgin hiippakunta, jonka ensimmäiseksi piispaksi Ansgarius määrättiin (831). Suurella juhlallisuudella vihki Metzin arkkipiispa hänen tähän virkaan, ja paavi Gregorius IV, jonka luona Ansgarius keisarin kehotuksesta kävi Roomassa, antoi hänelle palliumin sekä nimitti hänen paavin istuimen lähettilääksi pohjoismaissa.

Hamburgin hiippakunta oli laajin koko kristikunnassa. Se oli ainakin aluksi suurimmaksi osaksi ainoastaan lähetystoimenaluetta ja vaati johtajaltaan väsymätöntä ahkeruutta ja uhraavaisuutta. Ansgarius täytti nämä vaatimukset alttiiksiantavaisen kristityn nöyrän urhoollisella mielellä. Monesti kyllä hänen uskonsa alkoi uupua, monesti se peittyi epätoivon pimeään, mutta semmoisinakin aikoina loi hän silmänsä tuonne ylös, mistä Herran kirkkaus ennen niin ihmeen ihanasti oli säteillyt valoansa hänen sydämmeensä, ja marttyyrikuoleman suuri voitto, jota hän yhä hartaammin odotti, tuki jälleen hänen horjuvaa toivoansa. Etenkin raskas oli hänelle vuosi 838. Hän sai nim, silloin sen surusanoman Ruotsista, että pakanat, surmattuaan erään hänen sinne lähettämän lähetyssaarnaajan olivat karkottaneet kaikki evankeliumin saarnaajat maasta, Samaan aikaan saapui suuri viikinkijoukko Hamburgiin. Sikäläinen luostari ja kirkko — kumpikin oli syntynyt Ansgariuksen toimesta — hävitettiin ja koko kaupunki poltettiin. Piispa menetti kaiken omaisuutensa, muun ohessa kalliin, Ludvig Hurskaan hänelle lahjoittaman kirjaston, ja hänen täytyi nyt koditonna etsiä turvaa mistä sai. Eräs rikas leski lahjoitti hänelle pienen maatiluksen, Verdenin hiippakunnassa muutamia penikulmia Hamburgista, ja täältä Ansgarius muutamia vuosia köyhänä ja nöyränä hoiti suurta hiippakuntaansa. Vasta kun Bremenin piispa v. 847 kuoli, koitti hänelle maallisessa suhteessa turvallisempi aika. Mainzissa v. 848 pidetyn kirkolliskokouksen päätöksen mukaan yhdistettiin nimittäin avonaiseksi jäänyt hiippakunta Hamburgin hiippakuntaan, ja Ansgarius pääsi muuttamaan Bremeniin (849).

Haikein sydämmin muisti Ansgarius monesti Birkan nuorta seurakuntaa, joka pakanuuden ahdistamana taisteli kovaa taisteluansa kaukana pohjolassa. Turhaan kehotettuaan sieltä paenneita lähetyssaarnaajia palajamaan työnalalleen, päätti hän itse lähteä. Tanskan kuningas Eerik, jonka suosion hän suuressa määrässä oli saavuttanut, auttoi häntä matkaa varten, ja v. 853 saapui Ansgarius muutamien miesten kera toisen kerran Birkaan. Surkealta näytti sikäläisen seurakunnan tulevaisuus. Kaikkialta uhkasi pakanuuden murtumaton valta, ja kristinuskosta näkyi tuskin jälkiäkään. Vaan Ansgariuksen usko ei horjunut, ylönluonnollisen voiman tukemana vastasi hän seuralaisilleen, kun nämä kehottivat häntä luopumaan yrityksestä: "kernaammin minä kärsin vaikka kuoleman." Kuninkaana siihen aikaan oli Olov niminen mies. Hänen luoksensa lähti nyt Ansgarius. Annettuaan hänelle kirjeen ja lahjoja sekä keisarilta että Tanskan kuninkaalta, sai Ansgarius Olovin niihin määrin suostumaan kristinuskon saarnaamiseen Ruotsissa, että hän lupasi ottaa tämän kysymyksen keskusteltavaksi pian kokoontuvissa kansankäräjissä, Vaan miten oli tämä kansa, joka vasta oli sammuttanut pakanallisen kostonhimonsa lähetyssaarnaajan vereen sekä karkottanut maastansa uuden uskon julistajat, vastaanottava Ansgariuksen rohkean pyynnön? Hurjat huudot vanhojen jumalien puolustukseksi kuuluivat käräjissä miltei kaikkien huulilta, ennustaen perikatoa Ansgariuksen työlle. Vihdoin sai eräs vanha mies sananvuoroa. Hän lausui: "kuulkaat minua, kuningas ja kaikki muut. Kristittyin jumalasta tietää joka mies, että hän on hyvä auttamaan, sen on moni meistä kokenut ollessaan hädässä merellä tahi muussa vaarassa. Miksi tahtoisimme kaivata häntä tahi, niinkuin moni tekee, etsiä häntä kaukaisista vieraista maista. Ottakaamme vastaan sen jumalan palvelijat, joka on kaikkia muita jumalia voimallisempi ja jonka suosio on hyvä ainakin silloin, kun omat jumalamme osottavat itsensä heikoiksi." Kilpien kalske seurasi näitä sanoja todistukseksi, että puhuja oli puhunut kansan mieliksi, eikä aikaakaan, niin nähtiin Birkan hävitetyn kirkon raunioilla uusi samankaltainen rakennus. Pian rakennettiin muitakin kirkkoja Ruotsissa, missä lähetyssaarnaajat saivat luvan vapaasti julistaa ristiinnaulitun Herran evankeliumia. Uskottuaan sikäläiset kristityt Eribertin, Ruotsin ensimmäisen piispan hoidettaviksi, palasi Ansgarius kotiin.

Keski-ajan pimeinä vuosisatoina, jolloin maailmallinen mieli, hengellinen pimeys ja lukemattomat erehdykset niin yleisesti tahraavat Herran palvelijain maineen, on virkistyttävää tavata ainakin muutamia, joiden silmistä ijankaikkisen elämän suuri salaisuus kirkkaana säteilee. Ansgarius on yksi näitä harvoja. Usein kyllä hänen kyyneleensä meiltä himmentävät tämän valon, vaan älkäämme silti epäillen arvostelko hänen uskoansa. Ei hän sitä sure, että hän on käyttänyt kaikki tulonsa luostarein perustamiseen ja kirkkojen rakentamiseen, niin että hänen vanhoilla päivillä joskus täytyy puutettaki nähdä, eikä valita hän sitä, että hänen ankara, munkintapainen elämänsä on tehnyt hänen ruumiillisesti heikoksi ja sairaaksi. Ansgarius on pyhittänyt elämänsä Herralle, Hänen valtakuntansa aarteita hän kokoo, Hänen vanhurskauttansa hän isoo ja janoo, katuvaisen syntisen sairautta hän valittaa. Eikä antaudu hän epätoivoon, vaikka nuo monet nuorukaiset, jotka hän on ostanut orjista vapaiksi ja sittemmin perustamissaan kouluissa kasvattanut lähetystointa varten, monesti huonostikin palkitsevat hänen alttiiksiantavaisen rakkautensa monet vaivat ja uhraukset, sillä Hän tietää, että jos ihmiset vaikenevat, niin kivet todistavat. Hän luottaa turvallisesti siihen, että Jumalan valtakunnan voitto, joka on hänen kalliin toivonsa, on varma, kuinka kauhean voimallinen pakanuuden ja pimeyden valta maan päällä sitten vielä onkin. Aivan toisesta lähteestä valuvat ne kyyneleet, jotka tuon tuostakin näkyvät tuon väsyneen matkamiehen rypistyneillä poskilla, Ansgariuksen seuraaja Hamburg-Bremenin arkkipiispanistuimella, Rimbertus, joka on kirjoittanut hänen elämäkertansa, kertoo hänen vuosi vuodelta yhä kiiruummin noilla lyhyeillä välitunneillaan, jolloin hän oli vapaana työstä, kiirehtineen yksinäiseen huoneesensa, tuohon "surujensa kammioon" siellä rukouksissa Herran edessä koti-ikävänsä kyyneleitä vuodattamaan. Täytyikö hänen luopua marttyyrikuoleman toivosta, tuosta nuoruutensa kalliista morsiamesta, joka oli hänelle rakkaampi kuin kukaan ihminen olisi voinut olla? Kova oli taistelu, mutta ei sortunut vanhus epäuskon valtaan. Yhä paremmin harjaantui hän käyttämään niitä sota-aseita, jotka Herra on omillensa uskonut, kunnes hän voitti. Luopuen toivostaan, huokasi hän nöyrempänä kuin milloinkaan ennen: "Herra, Sinä noudatat oikeutta, ja Sinun tuomiosi on oikea." — Kului muutamia vuosia, joiden vaiheissa vanhus yhtä väsymättömästi kuin ennen hoiti painavaa paimentointansa. Yhä suuremmalla kunnioituksella katselivat hänen ystävänsä hänen Herralle pyhitetyn elämänsä iltaa, joka ihmeen kauniina lähestyi loppuansa. Syksyllä v. 864 sairastui Ansgarius kovaan tautiin. Se oli hänen viimmeinen tautinsa, mutta sitä kesti neljä kuukautta. Nöyränä, katuvaisena syntisenä, vaan uskollisen Herran kilvoittelijan lujassa toivossa odotti hän pelastuksensa suurta päivää. Se joutui Helmikuun 3 p:nä 865. Muutama hetki, ennenkuin vanhuksen elämä sammui, kuultiin hänen huuliltansa nämä sanat: "Herra, Sinun hyvyytesi tähden, muista minua armosi jälkeen! Jumala ole minulle syntiselle armollinen! Sinun käsiisi annan minä henkeni, Sinä lunastit minun, Herra, Sinä uskollinen Jumala!" Ne olivat hänen viimmeiset sanansa.

VII.

Paavi Nikolaus I.