Ennen pitkää muuttuivat olot. Saksan papiston ja Lombardialaisten yllyttämänä alkoi Henrik katua paavin kanssa tekemäänsä sopimusta ja tarttui aseisin. Mutta kun Saksan ruhtinaat valittivat Rudolf Schwabilaisen kuninkaaksi, palasi Henrik Saksaan, jonka verinen sisällinen sota ennen pitkää täytti kauhuillaan. Huolellisesti salasi Gregorius, kumpaako ruhtinasta hän oikeastaan kannatti. Valtioviisaus määrää nytkin hänen käytöksensä, hän odottaa, kunnes sodan ratkaiseva hetki on tullut. Täydellä syyllä lausui Neuburgin piispa Woltram, sodan hävittäessään hänen isänmaataan: "jos ruhtinaat olisivat pitäneet keisarille vannomansa valan, niin ei valtakunnan olisi tarvinnut kärsiä tätä eripuraisuutta, joka on tuottanut kirkolle ja valtiolle tämän turmiollisen sodan." Jo on voitto Rudolfin puolella, ja Gregorius julistaa Henrikin uudestaan pannaan, vaan ei aikaakaan ennenkuin Rudolf saa surmansa Merseburgin tappelussa v. 1080, ja paavin kostonhimoinen vastustaja seisoo voittajana taistelutantereella. Jo sitä ennen oli Henrik marssittanut sotajoukkonsa Italiaan, sekä Bresciassa pidetyssä kokouksessa erottanut Gregoriuksen hänen virastaan ja määrännyt Klemens III:nen paaviksi. Saatuansa täydellisen voiton vastustajistaan, lähestyi hän uhkaavana Roomaa. Kaksi vuotta raivosi sota Tiberin rannoilla sekä Etrurian ja Latiumin vuoristossa, kunnes pyhä kaupunki vihdoin antautui Henrikille (1083). Gregoriuksen täytyi paeta Enkelilinnan muurien turviin. Mutta turhaan tarjosi Henrik hänelle sovintoa, voittajana hän siihen olisi saattanut suostua, vaan voitettuna ei konsanaan. Periaatteellensa uskollisena aikoo hän elämänsä loppuun asti taistella nöyryyttääksensä valtioa kirkon kuuliaiseksi palvelijaksi. Tämmöinen tahdon lujuus, jota eivät kovimmatkaan iskut voi masentaa, olisi omiansa herättämään meissä mitä suurinta kunnioitusta, ellei Gregoriuksen aate olisi kirkon pyhälle tarkoitukselle ventovieras ja ellei hän, koettaessaan sitä toteuttaa, käyttäisi kiellettyjä välikappaleita. Niinpä turvaa hän nytkin maailmaan, vieraantumistaan vieraantuen sille totuudelle, ettei Jesuksen Kristuksen valtakunta, jonka puolesta hän luulee taistelevansa, ole tästä maailmasta. Hän näet kutsui avuksensa pannasta vapautetun normannilaisherttuan Robertin, jonka vallassa Etelä-Italia siihen aikaan oli. Tämä kyllä vaati mahdottoman suurta korvausta, vaan kun eivät muut keinot auttaneet, suostui Gregorius vallanhimoisen herttuan vaatimuksiin. Jo istui Klemens III "Pietarin istuimella," jo oli Henrik uudelta paavilta saanut keisarinkruunun ja varmana voitostaan lähtenyt pois Roomasta, kun Normannilaisten sotajoukot lähestyivät pyhää kaupunkia. Keisarin tänne jättämä sotajoukko lyötiin ja Gregorius vapautettiin Saksalaisten käsistä. Mutta ennenkuin voittajat lähtivät pois, hävittivät he Roomaa mitä kauheimmalla tavalla. Ken oli syypää verenvuodatukseen, kenen tähden nuo lukemattomat, jotka nyt vaikeroiden kodittomina kulkivat ryöstetyn kaupungin kaduilla, olivat sukulaisensa ja omaisuutensa menettäneet? Roomalaisten viha kääntyi paavia vastaan, ja tämän täytyi paeta Normannilaisten turviin (1084). Epäluotettava on maailman ystävyys, katoova sen kunnia!
Mitä mietti maanpakolainen tuolla syrjäisessä Salernon kaupungissa? Hänen ruumiin voimansa ovat riutuneet, hänen toiveensa joskus vielä päästä "pyhään kaupunkiin" peittyvät toivottomuuden sumuihin; hän viettää aikaansa rukouksilla ja lukemisella. Mutta viimmeiseen hetkeensä asti on hän sama murtumaton Gregorius VII kuin ennenkin, päästäen ja sitoen vielä kuolinpäivänänsä. Kun hänen viimeinen hetkensä Toukokuun 25 p. 1085 joutui, lausui hän nämä sanat: "minä olen rakastanut oikeutta ja vihannut vääryyttä, sentähden kuolen maanpakolaisena."
"Korkeaksi niinkuin kotka oli hän pesänsä tehnyt," mutta Jumala "kukisti hänen." Gregoriuksen täytyi kuolla voitettuna. Jos edes hänen elämänsä viimmeiset kovat vuodet olisivat nöyryyttäneet hänen sydämmensä, niin kentiesi olisi Herran armo avannut hänen silmänsä näkemään, miten horjuva se perustus oli, jolle kirkko jo kauan oli tulevaisuutensa rakentanut. Kuinka jalon opetuksen olisi Gregorius siinä tapauksessa jättänyt perinnöksi tuleville sukupolville, jotka sen sijaan eksyivät yhä rohkeammin kannattamaan hänen turmiollista, epäkristillistä aatettaan. Hänen rohkeat toiveensa kyllä toteutuvat: keisarit ja kuninkaat polvistuvat ennen pitkää paavien valtaistuimen juuressa, mutta juuri tuon loistavan vaipan alla, johon Siionin muurein Herrasta luopuneiden vartijain kunnianhimo ja maailmallinen mieli kirkon pukevat, kärsii taivaan valtakunta vaarallisempaa ja kovempaa väkivaltaa kuin milloinkaan ennen.
II.
Riitaa pyhästä ehtoollisesta. Berengarius Toursilainen.
Joka pelkää ihmisiä, hän tulee lankeemukseen; mutta joka luottaa itsensä Herraan, hän tulee pidetyksi ylös. San. l. 29: 25.
Muistaessamme Herran sanoja: "ottakaat, syökäät: tämä on minun ruumiini, — — juokaat tästä kaikki; sillä tämä on minun vereni, sen uuden testamentin, joka monen tähden vuodatetaan syntein anteeksi antamiseksi," ja ajatellessamme sitä tilaisuutta, jossa Hän ne lausui, on meistä kuin olisimme turvallisessa satamassa, jonka taivaallista rauhaa tämän elämän riehuvat taistelut paeten karttavat. Ja kuitenkin — kuinka monesti ovat ihmiset mitä katkerimman vihan valtaamina taistellen väitelleet näistä sanoista, epäuskonsa eksytyksillä häiriten sitä rakkautta ja rauhaa, jota Herra semminkin pyhän ehtoollispöytänsä ääressä tahtoo suojella. Keski-aikakin, joka niin kauan pysyi vieraana uskonopillisille kysymyksille, rupesi, kuten tiedämme, jo varhain kiistellen väittelemään Herran ehtoollisen salaisuudesta. Radbertuksen eksyttävät mielipiteet pääsivät voitolle, merkiten että kirkon ehtoollisoppi alusta alkaen oli suistunut väärälle uralle. Vastaväitökset olivat laimeat ja vaikenivat ennen pitkää kokonaan, osottaen että aika kannatti tuota aineellismielistä katsantotapaa, joka on Radbertuksen ehtoollisopin huomattavimpana tuntomerkkinä. Vaan että kuitenkin totuuden Henki tämänkin opin suhteen teki työtä Herran seurakunnassa, sen todistaa muiden esimerkkein ohessa Berengarius Toursilaisen esiintyminen, jota nyt lähdemme silmäilemään.
Tämä mies syntyi Toursissa yhdennentoista vuosisadan alkupuolella. Jo varhain perehtyi hän Augustinuksen syviin mietteisin, jota paitse hän vuosi vuodelta osotti yhä suurempaa itsenäisyyttä ja rohkeuttakin kirkossa vallitsevien mielipiteiden suhteen. Luettuaan Ratramnuksen Radbertusta vastaan kirjoittaman kirjan, alkoi hän vastustaa aikansa käsitystä Herran ehtoollisesta. Hän kirjoitti Bek nimisen luostarin silloiselle abbotille Langfrankille, jonka kanssa hän ennen oli ollut ystävyydessä, kirjeen moittien häntä siitä, että hän kannatti Radbertuksen kehnoa ja väärää oppia. Tämä kirje tuli pian yleisesti tunnetuksi, ja kammoksuen puhuttiin monessa paikoin Berengariuksen "harhaoppisuudesta." Roomassa v. 1050 pidetty kirkolliskokous kirosi hänen, samoinkuin Vercelliin samana vuonna kokoontuneet Piemontin piispat. Berengarius ei ollut saapuvilla kummassakaan tilaisuudessa. Neljä vuotta myöhemmin kävi Hildebrand paavin lähettiläänä Toursissa. Hän piti siellä kirkolliskokouksen, jonka tarkoituksena muun ohessa oli tutkia Berengariuksen oppia. Keskustelu kävi alussa niin kiivaaksi, että riitakysymyksen puolueton arvosteleminen näytti miltei mahdottomalta, vaan Hildebrandin onnistui kuitenkin saada Berengariuksen kiivaammatkin vastustajat niihin määrin tyytymään, että tämä sai mielipiteitään puolustaa. Silminnähtävästi oli paavikunnan mahtava johtaja mieltynyt Berengariukseen, vaikka hän esiintyi hyvin varovasti, sovittaen mielipiteensä valtioviisauden vaatimusten mukaan. Vedettiin esille latinalaisen kirkon kuuluisimpain kirkkoisäin, Ambrosiuksen, Hieronymuksen ja Augustinuksen teokset, jotka eivät suinkaan antaneet tuetta Radbertuksen käsitykselle. Vastustajat vaikenivat, ja kun Berengarius lisäksi myönsi Kristuksen ruumiin ja veren läsnäolon Herran ehtoollisessa, jätettiin hän sillä kertaa rauhaan. Ellei olisi tyydytty ainoastaan yleisiin viittauksiin, ei hän suinkaan näin helpolla olisi päässyt.
Jota syvempään Berengarius tunkeutui pyhän ehtoollisen salaisuuteen, sitä selvemmin hän näki, miten arveluttavan väärälle tielle kirkon oppi tämän tärkeän kysymyksen suhteen oli eksynyt. Siihen väitteesen, että leipä ja viini papin siunauksen kautta muka muuttuvat Kristuksen ruumiiksi ja vereksi, ei löytänyt hän mistään pätevää perustusta; sen oli selvään pintapuolinen mielikuvitus keksinyt ja aineellismielinen ajanhenki, joka ei jaksanut kohota uskon hengellisyyteen, oikeaksi olettanut. Berengariuksen käsityksen mukaan pyhittää papin siunaus leivän ja viinin Herran kärsimisen ja kuoleman hedelmän säilyttimiksi; uskovaiset vastaanottavat näiden välikappalten kautta Kristuksen ruumiin ja veren, jonka kalliin lahjan hengellinen nauttiminen heille pyhässä ehtoollisessa on tarjona. Jos vertaamme hänen lauseitaan Langfrankin vastaväitteisin ja aikakauden yleiseen käsitykseen, täytyy meidän myöntää hänen edustavan jaloja mielipiteitä, jos kohta hän selvästi kallistuu siihen erehdykseen, johon sittemmin reformeerattu kirkko yleensä ja etenkin Kalvin eksyi. Vaan toinen kysymys on, onko Berengarius myöskin urhoollisesti puolustava oppiansa yhä suvaitsemattomammaksi käynyttä kirkkoa vastaan, Päivä päivältä herättävät hänen väittelynsä vastapuolueen lukuisain edustajain kanssa yhä suurempaa huomiota, riita kiihtyy kiihtymistään — onko Berengarius kestävä taistelussa?
V. 1059 matkusti Berengarius Roomaan saadaksensa puolustusta paavilta ja Hildebrandilta. Hän luotti semminkin viimmemainittuun, joka oli osottanut hänelle ystävyyttä ja silminnähtävästi ystävällisessä tarkoituksessa oli kehottanut häntä luonansa käymään. Silloinen paavi Nikolaus II kutsui heti kokoon kirkolliskokouksen, joka oli tutkiva Berengariuksen oppia. Hildebrandin tarkka silmä älysi heti, että yleinen mielipide oli hänen ystäväänsä vastaan. Hän seisoo tähän aikaan paavinistuimen portailla, odottaen vain tilaisuutta, jolloin hän yksin saisi hallitusohjat käsiinsä: hän on kyllä vakuutettu siitä, että Berengarius on oikeassa, vaan ei lausu hän ainoatakaan sanaa tämän puolustukseksi. Kardinaali Humbert astuu esille, esittäen mitä jyrkimmässä opinkaavassa katoolisen kirkon ehtoollisopin: "leipä ja viini alttarilla ei papin siunauksen jälkeen enää ole kuin ainoastaan Herran ruumista ja verta, jota ehtoollisvieras hampaillaan pureskelee ja nielee." Berengariusta uhattiin tuskallisella kuolemalla, ellei hän heti peruuttaisi oppiansa ja valalla vakuuttaisi tunnustavansa Humbertin esittämää oppia oikeaksi. Hän hämmästyi — paljon maksoi totuuden puolustus! Toisella puolella Herran kysymys: oletko altis uhraamaan kaikki minun tähteni, toisella marttyyrikuoleman kauhut! Berengarius horjui hetkisen ja — vannoi!