Niinkuin ennen on kerrottu, korotti ensimmäinen ristiretki arvaamattoman suuressa määrässä paavikunnan arvoa silloisen kristikunnan silmissä. Urbanus II:sen seuraaja Paskalis II (1099-1118) riitaantui Henrik IV:nen pojan, Saksan kuninkaan Henrik V:nen (1106-1125) kanssa, jonka isäänsä vastaan nostamaa kapinaa hän oli kannattanut. Riidan syynä oli tuo vielä ratkaisematon investiturikysymys. Henrik marssitti sotajoukkonsa Italiaan. V. 1110 tehtiin sopimus Sutrissa. Paavi myöntyi siihen, että papiston tulisi luopua tiluksistaan ja tyytyä kymmenyksiin sekä maallikkojen vapaaehtoisiin lahjoihin, kuitenkin sillä ehdolla, että papit siihen suostuisivat. Henrik puolestaan lupasi luopua investiturista.
116
Gregorius VII:nen aate vapauttaa kirkko maailman orjuudesta ilmenee tässä rauhanesityksessä puhtaampana kuin milloinkaan ennen. Miten onnellista, jos se tässä muodossa olisi päässyt toteutumaan! Mutta viekas Henrik, joka vasta oli saanut keisarinkruunun, älysi aivan hyvin, että paavin myöntymys herättäisi mitä kiivainta tyytymättömyyttä kaikkialla Saksassa. Piispat hylkäsivät sopimuksen, soimaten paavia kirkon pettäjäksi. Paskalis esitti nyt Henrikille uusia sovinnonehtoja. Hän näet luovutti mahtavalle vastustajalleen investiturioikeuden, kieltäen maalliselta vallalta ainoastaan simonian. Mutta tämä vain herätti suurempaa mielipahaa paavikunnan mahtavuuden puolustajissa. Vaikka Paskalis julkisessa samana vuonna pidetyssä lateraanikokouksessa tunnusti "ehtyneensä," oli pappien viha häntä kohtaan leppymätön, kun hän ei peruuttanut keisarille antamaansa lupausta. Huolimatta paavin tahdosta julistivat kardinaalit Henrikin pannaan. Tämä saapui sotajoukon kanssa Roomaan 1116, Paskalis pakeni kaupungista ja kuoli maanpakolaisena kaksi vuotta myöhemmin.
Seuraava paavi Gelasius II ei pystynyt asemaansa puolustamaan. Hän hallitsi ainoastaan yhden vuoden, jonka kuluessa hänen tuon tuostakin täytyi paeta kaupungista karttaaksensa tyytymättömäin Roomalaisten vihaa. Vasta hänen seuraajansa Kalikstus II saavutti niin vakaan aseman Roomassa, että hän uskalsi jatkaa investituritaistelua. Hylättyään keisarin ehdottaman sovinnonesityksen, kutsui hän kokoon kirkolliskokouksen Rheimsiin (1119). Se julisti Henrikin pannaan ja erotti hänen hallituksesta. Mutta ihmiset olivat jo väsyneet noihin maallisen vallan ja paavikunnan alituisiin taisteluihin, yhä julkisemmin alkoi ajanhenki vaatia niiden lopettamista. Chartresin piispa Ivo, Vendomin luostarin abboti Gottfrid y.m. etevät kirjailijat vastustivat Gregorius VII:nen halveksivaa käsitystä valtiosta sekä muistuttivat Herran sanoista: "antakaat keisarille, kuin keisarin ovat, ja Jumalalle, kuin Jumalan ovat." Miten todellisilta nämä väitteet näyttävätkin, semminkin kun niiden puolustukseksi vedetään raamatun pyhät sanat, ilmaisevat ne mitä selvimmällä tavalla kristikunnan maailmallista katsantotapaa, joka ei suinkaan ole altis ehdottomasti noudattamaan Jesuksen muuttumatonta todistusta: "minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta." Herran seurakunnan opettajain maallinen valta on säilytettävä, vaikka kohta se ei saa sortaa valtion oikeuksia tämä on ajanhengen vaatimus. Papit ovat jo liiaksi kauan harjaantuneet palvelemaan "Jumalaa ja mammonaa" tahtoaksensa luopua niistä tiluksista ja maallisista eduista, joissa "lihan himo, ja silmäin pyyntö, ja elämän koreus" saa tyydytystä, ja jos kukaan, on paavi mieltynyt siihen ulkonaiseen mahtavuuteen ja loistoon, johon kristikunnan, turmelus on hänen korottanut. Kirkon maallinen valta on siis säilytettävä, ystävyydenliitto tämän maailman mahtavain kanssa solmittava. Tämmöiset ajatukset ohjasivat kristikuntaa, kun tuo pitkällinen investituritaistelu vihdoin lähestyi loppuansa. V. 1122 selvitti Wormsin sovinto riidan niin, "että piispat ja abbotit vastedes vapaasti valittaisiin keisarin tahi hänen asiamiehensä läsnäollessa, jonka jälkeen keisarin tuli antaa heille valtikka; sormuksen ja sauvan antamisesta sitävastoin tulisi hänen luopua, koska ne olivat hengellisen viran merkkejä."
Täten olivat siis valtaistuin ja alttari solmineet liiton. Keisari ja paavi olivat jälleen muutaman vuoden kuluessa hyvässä sovussa keskenänsä, mutta ettei rauhaa voinut kauan kestää, sitä ei ollut vaikea ennustaa. Paavikunta on astunut maallisten valtakuntien näyttämölle, sillä on paljon maallisia etuja valvottavina, ja Gregorius VII:nen ylpeän vallanhimoinen aate elähyttää sitä yhä edelleen. Vaikka sen täytyykin Wormsin sovinnossa osaksi luopua vaatimuksistaan, ei ole se silti vastedes tyytyvä yhtä vähään. Se on polvistunut tämän maailman jumalan eteen, ja hän on luvannut sille kaikki antaa. Jota enemmän maallisia tavaroita paavikunta omistaa, sitä enemmän se halajaa niitä. Ja kuitenkin sanoo se edustavansa Häntä, joka lausui: "mene pois saatana" ja joka maan päällä vaeltaessaan oli niin köyhä, että Hän itsestään todisti: "ketuilla on luolat ja taivaan linnuilla on pesät, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, kuhunka hän päänsä kallistaa." Kauas on totuuden Henki poistunut kristikunnan mahtavista vallanpitäjistä!
VII.
Munkkilaitos. Bernhard Klairvauxlainen.
— ei Jumalan valtakunta ole ruoka ja juoma, mutta vanhurskaus ja
rauha, ja ilo Pyhässä Hengessä.
Sillä joka niissä Kristusta palvelee, hän on Jumalalle otollinen.
Room. 14: 17-18.
Jota suuremmassa määrässä kristikunnan karttuva turmelus alkoi levittää ruttoansa kaikkialle, sitä enemmän kannatusta saavutti munkkilaitos kaikilta, jotka harrastivat kirkon parasta. Älkäämme halveksien tuomitko noita lukemattomia nuorukaisia ja naisia, jotka luostarein rauhallisten muurien suojelemina pyytävät pyhittää elämänsä Herralle. He erehtyvät, luullessaan saavuttavansa paremman vanhurskauden näissä hiljaisissa, jokapäiväisen elämän toimilta suljetuissa kodeissa; lukemattomat eksytykset, monet aavistamattomat kiusaukset ja paheet ennustavat ennen pitkää, että munkkilaitos alusta alkaen on rakentanut väärälle perustukselle, mutta ei ole kukaan silti oikeutettu arvostelemaan tätä keski-ajan merkillistä ilmiötä ja sen edustajia ainoastaan tältä kannalta. Päinvastoin tulee meidän aina myöntää, että itse tämä aate, jonka innostuttamana lukemattomat luopuvat maallisista tavaroista ja toiveista, kunniasta, nautinnoista, sukulaisista ja ystävistä, sanalla sanoen kaikesta, joka tarjoo ihmiselle iloa tässä maailmassa, kertoo suuria keski-ajan eksyneistä lapsista. Jos moni heistä itsekkäisistä syistä vetäytyikin luostariin, ei kukaan voi kieltää useampain pukeutuneen munkin tahi nunnan halpaan pukuun saavuttaaksensa sitä rauhaa, jota ei maailma voi antaa ja sitä pyhitystä, jota paitse ei yksikään saa Jumalaa nähdä. He ovat tahtoneet luopua kaikesta Herran tähden ja kieltäen itsensä seurata Jesusta ristin tiellä. Ken uskaltaa tuomita näitä ihmisiä, vaikka he erehtyivät? Sitä paitse todistaa kirkkohistoria, että juuri luostareissa keski-ajan jaloimmat ajatukset syntyivät, virittäen valoa pimeässä ja saarnaten parannusta Herran langenneelle seurakunnalle. Sentähden on munkkilaitos keski-ajan huomattavimpia ilmiöitä, jonka vaiheilta emme saa silmiämme ummistaa.