"Suurin on se," lausuu hän, autuaallisen tunteen valtaamana, "joka hyläten näkyväisten esineiden ja aistimensa välityksen, mikäli tämä inhimilliselle heikkoudelle on sallittu, joskus äkkiä kohoaa korkeuteen eikä ainoastaan vähitellen, aste asteelta." Tähän väitteesen johtuu Bernhard, ajatellen Paavali apostolin näkyä (2 Kor. 12: 4), vaan ei hän silti miettimistä halveksi. Päinvastoin antaa hän sille suurta arvoa ja kehittää tarkkaan sen käsitettä. Hän erottaa siinä kolme astetta: se miettiminen, joka käytännöllisesti järjestää inhimilliset, käyttäen niitä lähimmäisen hyödyksi; yksinkertainen miettiminen, joka varovasti tutkii esineet löytääksensä niissä Jumalan jälkiä. Korkein on "spekulativinen" miettiminen, joka Herran sille suoman armon mukaan inhimillisistä oloista vetäytyy itseensä tarkataksensa Jumalaa. Miten syvät nämä mietteet ovatkin ja kuinka oikea Bernhardin oppi, että paljas luulo, joka ei mitään varmaa omista, on tarkkaan erotettava uskosta ja jumalallisten kysymysten selvästä käsittämisestä, onkin, eksyy hän epäilemättä itse tuon tuostakin juuri luulojensa valtaan, jotka häneltä himmentävät taivaan valtakunnan salaisuudet. Vaan toiselta puolen on mahdoton kieltää hänen viettäneen noita tosi onnellisia hetkiäkin, joina uskovainen jo täällä voi nauttia Herran suloista läsnäoloa. Jumalallisen rakkauden salaisuus kirkastui monesti hänellekin ja hän sai kokea, miten "Sana korkeudesta alentaa itsensä inhimillisen luonnon omistettavaksi, ja miten Jumalan rakkaus korottaa ihmisen taivaallisen Yljän yhteyteen." Todistuksena ovat hänen omat sanansa, joiden todellisuutta emme ole oikeutetut epäillen hylkäämään. Hän lausuu: "usein tuli Herra sisään minun sydämeeni, enkä aina huomannut, milloin Hän tuli sieluuni. En tiedä, mistä Hän tuli enkä minne Hän meni, kun Hän lähti ulos. Mutta mistä tiedän, että Hän on sydämmessäni? Hän on elävä ja Hän tekee työtä, Hän liikuttaa, taivuttaa, haavoittaa sydäntäni, joka on kivenkova. Hän ilmoittaa itsensä minulle herättämillään liikutuksilla. Ainoastaan sydämeni liikutuksista tunsin Hänen läsnäolonsa, paheiden ja himojen pakenemisesta huomasin hänen voimansa."
Bernhardin mystisismi on vielä raittiimpi ja puhtaampi kuin myöhempien aikojen mystikkojen, joista useat eksyivät arveluttavan pitkälle panteismin vaarallisille poluille. Mutta tämän eksytyksen juuret ovat jo havaittavina hänen teoksissaan.
Niinkuin tiedämme, oli paavikunta Bernhardin aikoina saavuttanut suuren mahtavuuden. Mutta sen sisällinen heikkous paljastaa nytkin, miten horjuva sen perustus oli. Niin esim. taistelivat juuri tähän aikaan Anekletus II ja Innocentius II kahdeksan vuotta keskenään Pietarin istuimen omistamisesta, herättäen tyytymättömyyttä Roomalaisissa, levottomuutta ja surua kaikkialla kristikunnassa. Semminkin koski häiriö kipeästi Bernhardiin, joka sydämmessään oli vakuutettu siitä, että Rooman piispan arvo perustui apostoliseen säätämään. "Miten katkera on elää" huudahtaa hän "paljoa vaikeampaa kuin silloin, jolloin marttyyrit vuodattivat verensä, ja kirkko taisteli harhaoppisuutta vastaan. Silloin uhkasi ulkoa vaara kirkkoa, nyt väijyy se kirkossa." Puolustaen Innocentiusta, joka jonkun ajan oleskelikin hänen luonansa, koetti Bernhard kaikkialla saada riitaa ja siitä riippuvaa häiriötä asettumaan. Kun esim. eräs mahtava kreivi, joka vehkeillään ja vallanhimoisilla tarkoituksillaan viritteli eripuraisuutta puolueiden välillä, lähestyi kirkkoa, missä Bernhard toimitti jumalanpalvelusta, riensi tämä kiivautta sädehtivin silmin ja ehtoollisleipä kädessään häntä vastaan, lausuen: "Jumalan palvelijain joukko rukoili sinua luopumaan onnettomasta taistelusta, mutta sinä ylönkatsoit heitä. Nyt tulee neitsyen Poika, kirkon Herra ja pää, Hän jota sinä vainoot. Katso tässä (leivässä) on tuomarisi, uskallatko Häntäkin halveksia, niinkuin olet halveksinut Hänen palvelijoitaan?" Ikäänkuin halvauksen masentamana vaipui kreivi maahan. Yhtä valtaavan vaikutuksen teki Bernhardin vakaa esiintyminen kaikkiin, joiden läheisyyteen hän tuli, ja hänen sanojensa paljas kaiku herätti mitä ehdottominta kunnioitusta etäälläkin asuvissa. Hän oli yksi noita omituisen viehättäviä henkilöitä, joiden rukouksia ihmiset eivät saata vastustaa ja joiden vihaa he pelkäävät. Innocentius pääsi paavien istuimelle (1138). — — Mutta kristikunnan sydämmessä kyti sammumaton tuli, jota ei suurinkaan nero jaksanut hillitä eikä viisainkaan ajattelija pystynyt sammuttamaan. Tyytymättömyys paavikuntaan ilmaantuu jo Bernhardin aikoina hyvinkin selvästi, vaikkei se silloin vielä älyä käyttää oikeita aseita ja siitä syystä on voimaton. Aikansa lapsena on Bernhard käynyt käsiksi tämän tulen tukehuttamiseen, hän kun ei erota itse sitä suurta päämäärää, johon se ennustaen viittaa, niistä väkivaltaisista, itsekkäisyyden tahraamista keinoista, joihin sen edustajat turvaavat. Tuskin oli Innocentius päässyt paaviksi, ennenkuin paavikuntaa uhkaava kapinallinen liike syntyi Roomassa. Sen johtajana oli Arnold Brescialainen. Hän oli ollut Abailardin oppilaana, ja hänen rohkea mielikuvituksensa ja uskonnollinen innostuksensa kiihoittivat häntä kiihottamistaan taisteluun kristikunnan turmelusta vastaan. Kirkon oppia ei hän aio korjata, sillä hän silminnähtävästi ei tiedä, miten väärä se monessa kohden on, mutta sen hän älyää, että papiston elämä on mitä hirvittävimmässä ristiriitaisuudessa sen sanan kanssa, jota he saarnaavat. Apostolisen kirkon esikuva silmiensä edessä moitti Arnold semminkin paavin ja papiston maallista rikkautta ja mahtavuutta, ja hänen oma ankaran vakaa, Herralle pyhitetty elämänsä sekä verraton puhelahjansa kokosi hänelle ennen pitkää lukemattomia innostuneita puolustajia. Hänen hankkeitaan puolustamassa oli sitä paitse lombardialaisten kaupunkien vapaudenpyrinnöt, joita Pohjois-Italian piispat, säilyttääksensä suuria tulojaan, karsain silmin katselivat. Brescian piispa syytti häntä Roomassa kapinallisten puolueiden toimeensaamisesta, ja Arnold sai paavilta käskyn poistua Italiasta. Hän totteli, mutta jo oli hänen oppinsa ehtinyt heittää kipinöitä pyhään kaupunkiin, mistä kapinan hävittävä tuli pian karkoitti paavin. Käyttäen tilaisuutta, saapui Arnold Roomaan (1140), innostuttaen sen kansaa hehkuvilla puheillaan ja kehottaen heitä herättämään eloon tasavallan jaloja aikoja. Vasta paavi Eugenius III:nen (1145-1153) onnistui masentaa tämä kapina, mutta siinä ilmaantuneet mielipiteet kytivät monessa paikoin, ennustaen perikatoa paavikunnan maalliselle mahtavuudelle.
Tähän taisteluun otti Bernhard tehokkaasti osaa. Hän vastusti ankarasti Arnoldin hankkeita. Mutta kyllä näki hänkin selvästi, että paavikunta oli eksynyt aivan väärälle uralle, etsiessään turvaa maailmalta. Niinpä kirjoitti hän Eugenius III:lle, joka v. 1149 maanpakolaisuudestaan saapui Roomaan, muiden ohessa seuraavat ihmeen valoisat sanat: "älköön mikään olko sinulle kauheampaa kuin vallanhimo, jotta ei hän, jonka istuimella istut, sinua kieltäisi. Tämä on Pietari, josta ei tiedetä, että hän silkin, kalliitten kivien ja kullan koristamana, sotamiesten ja meluavain palvelijain saattamana valkoisen hevosen selässä olisi kulkenut paikasta toiseen. Tässä kohden et ole noudattanut Pietarin, vaan Konstantinuksen esimerkkiä. Turhaan koetat hallitsijana olla apostolin seuraajana tahi apostolin seuraajana hallita. Jommastakummasta täytyy sinun luopua. Jos kumpaakin halajat, olet kaikki menettävä." Se kirja, jossa nämät sana löytyvät, sisältää sitä paitse merkillisiä neuvoja paavikunnan hoitamisen suhteen. Silminnähtävästi älysi Bernhard, miten paavikunta likenemistään likeni perikadon syvyyttä, jos se ei luopuisi noista vallanhimoisista yrityksistään, joiden pettämänä se jo kauan oli turmellut kristikuntaa.
Bernhardin luonteesen on keski-ajan ritarillinen henki painanut leimansa. Vaikka hän on hiljaisen miettimisen mies, itsensä kieltämiseen harjaantunut munkki, loistaa hänen silmistään tämän maailman aseisin luottautuvan urhoollisuuden uljas tuli. Tuo kuuluu oudolta, vaan jos asiaa likemmin tarkkaamme, ei ole selitys vaikea. Vuosisatojen kuluessa on kristikunta harjaantunut mukaantumaan tämän maailman katsantotavan mukaan, sen uskoa ovat jo kauan mielikuvituksen haaveet saastuttaneet, sen eksynyt toivo ei jaksa kohota ijankaikkisuuden henkipiiriin, vaan etsii väsyneenä tukeita aistillisuudesta, sen rakkaus Herraan ei pääse vapautumaan lihallisuuden orjuudesta. Bernhardkin oli aikansa lapsi. Hän kyllä kaivaten halasi päästä tuohon taivaalliseen Jerusalemiin, missä kristityn koti on, vaan maalliseen Jerusalemiin eksyivät hänen ajatuksensa tuon tuostakin, vaatien häntä kannattamaan tuota kristikunnan yleistä innostusta, jonka pyhän maan omistaminen oli kaikkialla herättänyt. Jota vaikeammaksi kristittyjen Palestiinassa perustaman valtakunnan säilyttäminen kävi, sitä suurempiin ponnistuksiin oli ryhdyttävä. Bernhard on tässäkin kohden ollut ajanhengen voimallisena äänenkannattajana, hän on tehokkaammin kuin kukaan muu virittänyt kristikunnan uskottomain hyökkäyksistä ja voitoista lannistunutta toivoa uuteen eloon. Hänen suonissaan juoksee Franskalaisen ritarillista verta, siitä virtaa maallisten tunteitten innostus hänen sydämmeensä, eksyttäen häntä viihtymään näissä näkyväisissä. Maailman julki syntisiä pyrinnöitä ja nautinnoita hän kyllä ylönkatsoo, mutta kun ne pukeutuvat kristillisyyden pukuun, niin hän ei enää erota niitä tämän maailman ilmiöistä, vaan tahtoo niitä Jumalan valtakunnan aarteina omistaa. Tämmöinen aarre on hänen silmissään semminkin pyhä maa, vaikka sen kurja tilakin selvään osottaa Herran siitä poistuneen. Bernhard korottaa äänensä, vaatien kristikuntaa varustautumaan puolustamaan tätä kallista omaisuutta. Vaikka hän on hengen mies, jonka tulisi luottaa ainoastaan hengellisiin aseisin, kehottaa hän kristikuntaa tarttumaan miekkaan puolustaaksensa Palestinaa vihollisten hyökkäyksiltä. Tämän eksytyksen vaurastuttamana syntyi ja kehittyi hengellisten ritarikuntain aate, ja v. 1119 perusti Payensin Hugo "Temppeliherrain ritarikunnan" pyhiin vaeltajain ja pyhän maan suojelukseksi. Innostuneena valmisti Bernhard sille sääntöjen suunnitelman. "Jalo" huudahtaa hän "on tuommoinen kaksinkertainen taistelu lihaa, verta ja pahuuden hengellisiä valtoja vastaan. Siinä kestääksensä pukeutuu Herran sotilas sisällisesti uskoon, ulkonaisesti turvautuu hän miekkaan. Varma on hän autuudestaan, kun hän kaataa vihollisen, mutta vielä varmempi, kun hän itse taistelussa kaatuu. Miten Juuda iloitsee, kuinka Jerusalemin tyttäret riemuitsevat." — — "Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta," — — "Kaikki, jotka miekkaan rupeevat, ne miekalla hukkuvat" kuuluu Herran todistus.
Temppeliherran ritarinvala sitoi hänen olemaan ensimmäisenä taisteluun ryhdyttäessä, viimmeisenä, sotajoukon peräytyessä. Aseissakin ollessaan ja sotarivissä seisoessaan, tuli hänen veisata määrätyt virtensä. Puku oli valkea ja varustettu punaisella ristillä. — Kun tämän ritarikunnan kukoistus oli korkeimmallaan, kuului siihen noin 20,000 sotilasta. V. 1291, jolloin kristittyjen viimmeinen linna Palestinassa joutui uskottomain käsiin, siirtyivät Temppeliherrat Franskaan.
Samana vuonna kuin Temppeliherrain ritarikunta perustettiin, syntyi toinenkin samankaltainen munkkikunta nim. Johanniitain ritarikunta. Senkin jäsenet olivat suurimmaksi osaksi Franskalaisia. Myöhempinä aikoina oli Kypro, sittemmin Malta, tämän ritarikunnan varsinaisena kotina.
Mutta miten suuriin ponnistuksiin kristikunta ryhtyikin puolustaaksensa valtaansa Palestiinassa: alusta alkaen paljasti koko tämä yritys tuon tuostakin mahdottomuutensa. Jo kahdennentoista vuosisadan alkupuolella näytti Jerusalemin kuningaskunnan tila hyvin toivottomalta. Ei siinä kylliksi että pyhiinvaeltajain luku vähenemistään väheni, kun uskottomain väijyvä viha ja saaliinhimo jälleen alkoi heitä väijyä: Mosulin urhoollinen hallitsija Nureddin valloitti vankan Edessan ja lähestyi verenhimoisine sotajoukkoineen Jerusalemin kuningaskunnan rajaa. Tämä sanoma herätti surua ja hämmästystä kaikkialla kristikunnassa, vaan keski-ajan uskonnollinen innostus ja ritarillinen mieli ei ollut altis vähällä luopumaan toivonsa, rakkautensa pyhästä maasta. Mielikuvituksensa pettämänä on se vielä toista vuosisataa pitkittävä tätä turhaa taistelua, ennenkuin se uupuneena sen vaivoista ja aavistaen erehdyksensä vihdoin peräytyy taistelutantereelta. Edessan menettäminen ja Nureddinin uhkaavat sotajoukotkin olivat vain omiaan herättämään sen miekkailuhalun uuteen eloon. Bernhard kulki kaupungista kaupunkiin, valtakunnasta toiseen, innostuttaen kaunopuheliaisuudellaan kansoja varustaumaan tuohon pyhään sotaan. Niissäkin paikoin, missä ei hänen sanojansa ymmärretty, sai hänen silmänsä kirkas loisto, hänen kärsimisistä ja ruumiinkidutuksista kalpeat kasvonsa sekä koko hänen esiintymisensä, jolle hänen ääretön maineensa oli valmistanut tietä, sydämmet sykkimään. V. 1147 nähtiin jälleen suurten ristijoukkojen vaeltavan itäänpäin taistelemaan uskottomia vastaan. Niitä johdattivat Franskan kuningas Ludvig VII ja Saksan kuningas Konrad III. Mutta huonosti päättyi tämä toinen ristiretki. Suuret joukot surmasivat Turkkilaisten miekat, tuhansia kuoli nälkään ja kulkutauteihin, toiset jäivät Aasiaan kitumaan uskottomain orjina. Tyhjin toimin täytyi molempien kuningasten palata maihinsa. Jerusalemin horjuvan kuningaskunnan tila kävi tämän onnettoman retken kautta yhä surkeammaksi vain.
Ennen pitkää sai Bernhard kokea, miten tämä yritys, josta hän oli niin paljon toivonut, oli päättynyt. Eikä siinä kylliksi. Kristikunnan valituksesta kuului mitä katkerinta moitetta tämän ristiretken toimeenpanijoita vastaan. Bernhard oli masentunut. Voittoa oli hän ennustanut, häpeään olivat hänen lupauksensa joutuneet. "Kansojen synnit ovat kääntäneet Jumalan tahdon tappioksi" huokasi hän haikein sydämmin. Hänen voimansa ovat murtuneet, surun pilviin peittyy hänen elämänsä ilta. Mutta loppuun asti on hän sama kuin ennen, valliten aikansa taistelut, vastustaen vääryyttä sekä kehottaen ihmisiä sanoillaan ja esimerkillään itsensäkieltämisen tiellä palvelemaan Herraa. Ja jälleen leviää hänen maineensa kaikkialle, hänelle omistetaan miltei jumalallinen kunnioitus.
Kun vuosisatojen etäisyydestä arvostelemme tätä merkillistä miestä, supistuu suuressakin määrässä hänen oman aikansa kiitos, mutta siitä jää kuitenkin paljon, jota kirkkohistoria aina on lehdillään säilyttävä. Bernhard on tahtonut uhrata koko sydämmensä sille Herralle, jota hän rakasti, ja maksoi minkä maksoi, kieltää itsensä Kristuksen tähden. Ei hän omaa etuansa katsonut: Herran kunnia oli hänen elämänsä silmämääränä. Joka niin elää, hänen elämäntyönsä viittaa siihen autuaalliseen kotiin, missä ajan sumut ja ihmisten keksimät eksytykset eivät enää estä näkemästä Jumalan kirkkautta. — Bernhard kuoli v. 1153.