Ja minä tahdon sen itselleni pitää siemeneksi maan päällä, ja tahdon sitä armahtaa, jota ei ole armahdettu. Ja sanon hänelle, joka ei ollut minun kansani: sinä olet minun kansani, ja hänen. pitää sanoman: sinä olet minun Jumalani. Hos. 2: 23.

Monta vuosisataa kului umpeen, ennenkuin kristinuskon valo loi ensimmäiset säteensä Suomen syrjäiseen maahan. Ei tiennyt kristitty Euroopa pitkään aikaan mitään pakanallisista esi-isistämme, ja vielä tänään piiloutuu kertomus heidän elämänsä vaiheista suureksi osaksi muinaisuuden äänettömään pimeään. Heidän haudoillansa sammuu historian tulisoitto, ja muinaistutkijan on tyytyminen sadun monesti eksyttävään kuutamoon ja runon salaperäisesti etäiseen kaikuun. Mutta miten vajavaiset tietomme Muinais-Suomalaisten elämästä ja tavoista ovatkin, kuvaa kuitenkin heidän ihmeen kaunis runoutensa, jonka katkonaiset, toisistaan jo irtautuneet säveleet uuden Suomen isänmaanrakkaus on koonnut ja yhteensovittanut, miten hartaasti he kaipasivat sitä viisautta, joka ainoana voi tyydyttää ihmishengen syvintä tarvetta. Vaan mahdoton oli heidän omin voimin päästä totuuden osallisuuteen ja elävän Jumalan tuntemiseen. Heidän uskontonsa pääpiirteet ovat meille säilyneet Kalevalan runoissa.

Alkuansa palvelivat pakanalliset esi-isämme luonnon esineitä semmoisinaan, vaan tämän alkuperäisen luonnonuskon vallasta kohosivat he aaterikkaammalle kannalle, jolta olivat näkevinään, miten henkiset voimat, jotka heidän mielikuvituksensa olennoitsi ja joille se loi mitä vaihtelevimmat muodot, ympäröi heitä kaikkialla. Maailma oli heidän luulonsa mukaan täynnä Haltijoita, joilla eri olopaikkojensa ja toimiensa mukaan oli eri nimensä: Ilmatar, Päivätär, Kivutar, Terhenetär y.m. Veden Jumala oli Ahti, metsien hallitsija Tapio. Voimallisin kaikista oli taivaan, "yli-ilmojen" jumala. Häntä nimitettiin alkuansa nimellä Jumala, vaan kun tätä sanaa myöhemmin alettiin käyttää merkitsemässä luonnonhaltijaa yleensä, annettiin sen sijaan maailman korkeimmalle hallitsijalle nimi Ukko. Puhtaampana kuin useat muut pakanakansat on siis Suomen kansa selvittänyt käsityksen yhdestä ainoasta Jumalasta, vaikkei tämä käsitys vielä ole kuin himmeä aavistus vain kristinuskon elävästä Jumalasta. Ukko asui taivaan keskustassa, häntä kutsuttiin "yli-Jumalaksi" ja hänen vaikutuksensa ulottui kaikkialle, Muut jumalat toimivat kuitenkin vapaina, hänestä riippumatta.

Koko sivistynyt maailma ihailee esi-isiemme ihmeen kauniita unelmia noina heidän pakanuudenaikansa öisinä hetkinä. Ja syytä tähän ihailuun kyllä löytyy, kun runouden kannalta asiaa tarkastelemme. Eikä siinä kylliksi. Täytyypä meidän myöskin myöntää, että Kalevala sisältää monta syvää ajatusta, monta ihmeen valosaa aavistusta, joille aniharvojen kansojen muinaisuuden unelmat voivat vetää vertoja. Kuinka ylevä on esim. Muinais-Suomalaisten käsitys äidinrakkaudesta, miten syvä heidän uskonsa laulun, sanan voimasta! Mutta kuinka viehättävän kauniilta ja henkisesti rikkaana Suomen kansan muinaisuus monessa suhteessa esiintyykin runon kertomuksessa, kuulemme miltei joka säveleessä tuota synnin tuottamaa ristiäänisyyttä, jota ei taitavinkaan laulaja, ei Väinämöinenkään, tuo "tietäjä ijänikuinen" saa soitannostaan poistumaan. Kuinka onnetonta elämä täällä maan päällä usein oli, miten mahdoton löytää kaikkia noita "syntyjä syviä," jotka vaarat estäisivät, tuskat lievittäisivät ja kuinka toivottoman kolkko oli Tuonela, kuolleitten asunto! Ihmissydämmen ristiriitaiset ajatukset, "jotka keskenänsä itse päällensä kantavat," eivät pääse sopusointuun kuin Jesuksen Kristuksen ristin ja Hänen tyhjän hautansa ääressä, vaan kaukana olivat nämä pyhät paikat Suomen syrjäisestä maasta, eikä ollut kukaan vielä sen pakanallisille asukkaille kertonut sanaakaan Hänestä, joka yksin on "tie, totuus ja elämä" ja jota he, vaikka tietämättänsä, olemuksensa syvyydessä kaipasivat. Kummastelisimmeko tuota salaperäistä suruvoittoisuutta, joka on niin omituista esi-isiemme koko katsantotavalle? Ei kuule maailma heidän huokauksiaan, eivät he itsekään niitä käsitä, mutta Yksi ne kuulee ja tietää: Hän, joka on pelastuksen Jumala. Kauan on Suomen kansa istunut pimeydessä ja kuoleman varjon maassa, mutta ennenkuin kahdestoista vuosisata kuluu loppuun, alkaa sillekin aamu koittaa.

Vähitellen oli pakanuuden valta Ruotsissa murtunut. Vaikeata on tietysti tarkkaan määrätä, milloin tämä tärkeä käänne naapurikansamme historiassa tapahtui, vaan ainakin sen voi varmuudella päättää, että kristinuskon voitto maassa yhdennentoista vuosisadan loppupuolella oli taattu. Ennen on kerrottu paavin lähettilään Nikolauksen käynnistä Skandinaviassa sekä huomautettu siitä, että Ruotsin kirkko silloin liitettiin likeisempään yhteyteen Rooman ja sen kautta koko läntisen kirkon kanssa. Maan kuninkaana oli siihen aikaan Sverker (k. 1155). Jo ennen hänen kuolemaansa olivat Svealaiset, vihoissaan siitä, että hän aina oleskeli Götanmaalla, valinneet oman kuninkaan nimeltä Eerik, historiassa tunnettu nimellä Eerik IX Pyhä, joka nyt sai koko valtakunnan haltuunsa. Häntä kiitetään hyvin hurskaaksi mieheksi, jonka päätoimena oli kristinuskon edistäminen. Miten epäluotettavat sen aikuiset tarinantapaiset kertomukset pohjolan oloista ovatkin, voi kuitenkin varmuudella päättää, että "Pyhä Eerik" tehokkaasti vaikutti pakanuuden kukistamiseen etenkin Pohjois-Ruotsissa. Ensimmäisenä maan kristityistä kuninkaista asui hän Sveanmaalla, tuossa vanhassa Upsalassa, jonka kuuluisaa temppeliä jo ennen hänen aikojaan oli ruvettu muodostamaan kirkoksi. Innostuksella jatkoi Eerik tätä työtä, kirkko valmistui, ja jumalanpalvelus järjestettiin kristinuskon ohjeiden mukaan. Uskollisena apumiehenä näissä toimissa oli hurskaalla kuninkaalla Upsalan piispa Henrik, jonka kerrotaan olleen kotoisin Englannista sekä saapuneen Ruotsiin kardinaali Nikolauksen seurassa.

Olemme maininneet kaksi nimeä, jotka lähtemättömästi ovat piirretyt Suomen varsinaisen historian ensimmäiselle lehdelle. Koettakaamme tulkita tämän puutteellisen lehden vaillinaisia lauseita, sillä se kertoo kristinuskon aamukoitosta pakanallisten esi-isiemme "pimeässä pohjolassa."

Samoinkuin Skandinavialaiset viikingit ennen olivat häirinneet Etelä-Euroopan rannikoita, olivat myöhemmin Suomalaisten hävitysretket suureksi rasitukseksi semminkin Ruotsalaisille. Kun Eerik kuningas sen ajanhengen innostuttamana, joka vaati kristityitä taisteluun pakanoita vastaan, päätti lähteä ristiretkelle Suomeen, oli hänellä luultavasti silmämääränä se valtiollinen etu, jonka Suomalaisten taivuttaminen kristinuskoon hänelle tuottaisi. Niin vaillinaiset ovat tiedot Eerikin retkestä Suomeen, ettei aikaakaan, jolloin hän lähti tälle merkilliselle matkalle, voi tarkkaan määrätä. Luultavasti tapahtui tämä v. 1156 tahi 1157. Ei sitäkään varmuudella tiedetä, missä Eerik sotajoukkoineen astui maalle. Moni seikka viittaa kuitenkin jokseenkin selvään siihen, että paikka oli Aura-joen suu eli nykyisen Turun seutu.

"Kaks oli pyheä miestä,
Kaksi kansan ruhtinasta
Ristiveljeä jaloa;
Yksi kasvoi Ruotsinmaalla,
Toinen maalla vierahalla.
Lapsi maalta vierahalta
Se on Hämeen Henterikki,
Vaan joka Ruotsissa yleni,
Se on Eerikki ritari,
Ruotsin kuuluisa kuningas."

Näin laulaa Eerik kuninkaasta ja hänen piispastansa vanha runo, joka jälkimaailmalle on säilyttänyt Muinais-Suomalaisten ensimmäisen tunnetun tunnustuksen kristinuskon siunauksesta. Mutta näin ei kuulunut heidän todistuksensa ristijoukon ensin saapuessa tänne

"Paikalle papittomalle,
Maalle ristimättömälle,
Kivikirkot teettämähän
Kappelit rakentamahan."