Olemme nähneet, miten paavien hallitsema kirkko yhä arveluttavammassa määrässä mukaantui ihmisten laatimain sääntöjen mukaan. Hengelliseen uneen uupunut kristikunta harjaantui vähitellen tyytymään tuohon ulkonaiseen pyhyyteen, jonka lohdutuksena oli maallisesti mahtavan kirkon suosio. Mutta vaikka kaikki näyttää tyyneeltä, vaikka paavikunnan ies painaa ihmisten hartioilla niin raskaana, että vapautuminen tuntuu miltei mahdottomalta, ei vapauteen luotu ihmishenki kuitenkaan voi taipua tuohon kirkon vaatimaan ehdottomaan kuuliaisuuteen, vaan jo varhain huomaamme vapautumisen pyrinnöltä. Ne ennustavat uutta aikaa kristikunnalle, vaikka niiden edustajat monesti eksyvät arveluttaville harhateille. Omantunnon oikeus on Jumalan määräämä oikeus, eivätkä riitä ihmisvoimat sitä masentamaan. Kaikkina aikoina on tämä totuus nähtävänä, vaikka se tietysti erinkaltaisissa olosuhteissa ilmaantuu eri tavoin. Jo ennen olemme nähneet, miten puhtaamman hengellisen elämän tarve sekä tyytymättömyys vallitseviin oloihin siellä täällä herätti ihmisiä vastustamaan kirkkoa. Kahdennentoista vuosisadan kuluessa ilmaantui tämä vastarinta paitse yksityisten henkilöiden esiintymisessä myöskin muutamissa lahkoissa, jotka olivat omiansa herättämään suurta huomiota. Älkäämme kuitenkaan olettako näiden lahkojen aina edustaneen totuuden jaloa taistelua kirkon väärää oppia ja sen jäsenten turmelusta vastaan. Päinvastoin sortuivat ne monesti arveluttaviinkin erehdyksiin ja muodostuivat usein tosi kristillisyyden irvikuviksi, kuinka he sitten ylpeytensä pettäminä kerskasivatkin ylönluonnollisesta valosta ja viisaudesta, joka heitä muka elähytti. Mutta semmoisinakin ovat ne suuresta merkityksestä kirkon kehkeymiselle, sillä ne ovat olleet tuomiona tuolle elävältä kuolleelle kristikunnalle, pakottaen kaikkia, jotka eivät vielä kokonaan olleet antauneet unen valtaan, "ajattelemaan mitä heidän rauhaansa sopi." Näissäkin eksytyksissä ja häiriöissä huomaamme Jumalan viisaat neuvot, ja jota vaarallisemmille teille lihallisen mielen synnyttämät lahkot joutuivat, sitä likempänä oli totuuden Henki silloinkin kaikkia niitä, jotka Hänelle sydämmensä avasivat. Kuinka usein nähdään kirkkohistoriassa, että Jumalan valtakunnan kunnia loistaa kirkkaana juuri synkimmän pimeyden läheisyydessä! Kuolleessa, ulkomuotoihin jähmettyneessä itäisessä kirkossakin ilmaantui yhdennentoista vuosisadan loppupuolella eräs lahko, jonka edustajat ankarasti moittivat kirkkoa, vaikkeivät julkisesti uskaltaneet sitä tehdä. He ovat tunnetut nimellä Bogomilit. Muistuttaen itäisen kirkon vanhoista harhaopeista, niinkuin Gnostisismistä, Montanuslaisuudesta y.m., opettivat he, että Kristus, "Jumalan toinen poika," valeruumiissa tuli maailmaan vapahtamaan ihmisiä synnin vallasta, johon nämä Jumalan langenneen pojan Satanaelin vaikutuksesta olivat joutuneet. Erottuaan valeruumiistaan, astui Kristus taivaasen, josta hän Pyhän Hengen kautta vaikuttaa maailmassa, kooten itsellensä langenneesta ihmissuvusta pienen joukon henki-ihmisiä, joita hän valmistaa pääsemään korkeimman Jumalan yhteyteen. Kirkon toimittama kaste oli heistä arvoton. He hyväksyivät ainoastaan n.s. henkikasteen, jonka he toimittivat laskemalla kätensä kastettavan pään päälle. Inhoen katoolista kirkkoa, hylkäsivät Bogomilit kuvien ja pyhäinjäännösten palvelemisen, vastustivat avioliittoa ja vaativat ankaraa lihan kidutusta. — Kauan toimivat Bogomilit hiljaisuudessa, etenkin Trakiassa ja Vähässä-Aasiassa kirkon heistä tietämättä, kunnes he huomattiin. Kirkko ryhtyi heti ankariin toimiin masentaaksensa tätä lahkoa: heitä suljettiin vankiloihin, karkotettiin maanpakoon tahi väijyttiin muulla tavoin, ja heidän johtajansa Basilius kuoli roviolla Konstantinopolissa v. 1119. Vielä kolmannellatoista vuosisadalla löytyi heitä kuitenkin siellä täällä itämaissa.
Likeistä sukua Bogomilein kanssa olivat ne harhaoppiset lahkot, jotka kahdennellatoista vuosisadalla Katharein [Nimi johtuu kreikkalaisesta sanasta, joka merkitsee puhdas.] nimellä esiintyivät länsimaissa. Nämä muodostivat yhdistyksiä Etelä-Franskassa, Espanjassa, Italiassa, vieläpä Saksassa ja Englannissakin. Heidän oppinsa, joka perustui Gnostikkojen katsantotapaan, pukeutui monenkaltaisiin muotoihin, keksien jos kuinka monta totuuden tieltä kauvas johtavaa harhapolkua. Hyödytöntä olisi luetella näitä eksytyksiä, etenkin koska samankaltaisista ennen on kerrottu, jota paitse ne eivät suinkaan ole omiaan ylentämään mieltämme, vaan päinvastoin. Painavin ja kristikunnan kehitykselle tärkein totuus, joka on havaittavana Katharein opissa, on heidän väitteensä, että kirkko on turmeltunut eikä semmoisena voi olla Kristuksen seurakunta. Kerskaten puhtaudestaan ja pitäen itseään Herran ainoana seurakuntana, tahtoivat he uudistaa alkuperäistä, puhdasta kristinuskoa, jonka sanoivat kirkon turmelleen. Jaloa on aikana, jolloin kaikki ehdottomasti tottelivat maallisesti mahtavaa kirkkoa, omantunnon vaatimana uskaltaa iskeä sen mätähaavoihin, tahtoa panna maallisen onnensa alttiiksi totuuden tähden, mutta Katharit eivät ammentaneet viisautta Jumalan sanasta, vaan noudattivat oman lihallisen mielensä ohjeita, ja sentähden he eksyivät mitä arveluttavimmille teille, joilla heidän hyvät tarkoituksensa eivät voineet tuottaa kuin pahoja hedelmiä. Heidän ankara kirkonkurinsa, jossa dualistinen periaate kaikkialla ilmenee, ei voinut estää heitä eksymästä yhä vaarallisempiin erehdyksiin kristinuskon päätotuuksien suhteen, ja hengellinen ylpeys painoi leimansa heidän lahkoihinsa todistukseksi, etteivät he suinkaan, kuten luulivat, edustaneet Herran tosi seurakuntaa maan päällä. Hekin puhuivat paljon henkikasteesta, vaan kaikki todistaa, etteivät aavistaneetkaan, mikä tämä kaste on.
Opettavaa on nähdä, miten kirkon turmelus ja sen puutteet kaikkina aikoina jossain määrin ilmaantuvat niissä harhaoppisissa lahkoissakin, joissa eksyneet ihmiset koettavat löytää mitä tuo kuolematon henki kaipaa. Todisteena on kahdennentoista vuosisadan lahkotkin, miten kauas useimmat heistä sitten ovatkin eksyneet raamatun raittiin sanan osottamalta tieltä. Apostoli todistaa: "ei kukaan taida kutsua Jesusta Herraksi paitse Pyhän Hengen kautta." Pimeydessä on jokainen, jolla ei ole tätä Henkeä, luulouskon pettämänä hän haparoitsee sinne tänne, tietämättä mikä on totuus. Vieraantunut oli kristikunta Jumalan Pyhälle Hengelle, joka sitä menneinä aikoina niin voimallisesti elähytti, että pakanatkin ihmetellen kunnioittivat Jesuksen tunnustajia. Itse saarnakin oli miltei kokonaan unohtanut Helluntaipäivän ihmeen. Henki oli salattu seurakunnalta, Hän ei saanut vaikuttaa, kuin siellä täällä niissä harvoissa, jotka, ollen totuudesta, Hänelle sydämmensä avasivat. Mutta totuuden kaipuu tuntui itse noina öisinä hetkinä unessakin, ja tämä kaipuu, joka oli pyhän Hengen työtä sekin, sai sokeatkin ihmiset ainakin aavistamaan mikä puuttui. Vaan kun ei Henki saa työtänsä jatkaa, käyttää sielunvihollinen tilaisuutta, luoden valekuvan tuon kaivatun totuuden sijaan. Lahkojen historia on tässäkin suhteessa varoittavan opettava. Ei Henkeä kukaan saa perustamalla eriseuroja ja antaumalla lahkojen valtaan; se vain pääsee tämän Hengen osallisuuteen, joka rukoillen Häntä etsii ja kuuliaisena Herran kuljetukselle Häntä vartoen halajaa. Herran herättäminä alkoivat ihmiset kahdennellatoista vuosisadalla ikävöidä Hänen Henkeänsä ja tästä Hengestä utellen puhua, mutta kun he ryhtyivät lahkoja perustamaan, ollaksensa "henki-ihmisiä," poikkesivat he jo oikealta tieltä ja kadottivat mitä he etsivät, sillä "ei Jumalan valtakunta tule niin, että se taitaisiin nähdä."
Kuinka taipuvainen aika muutoin oli käsittelemään oppia Pyhästä Hengestä, todistaa sekin seikka, että muutamat oppineetkin perustivat lahkon, joka kirkkohistoriassa on tunnettu nimellä Pyhän Hengen lahko ja jonka opin pääkohtana juuri tämä kysymys oli. Parisin yliopiston teologit Amalarik Benasta ja David Dinantosta julistivat nimittäin sitä panteismiin perustuvaa villioppia, että Jumala kaikkina aikoina on ilmaantunut ihmisissä. Niin oli Isä ilmoittanut itsensä Abrahamissa, ja Uuden Testamentin aikana Jumalan Poika Kristuksessa. Nyt — niin he opettivat — on jumalallisen ilmestyksen kolmas aikakausi, jolloin Pyhä Henki on tullut lihaksi. Ennen oli Jumala ilmaantunut ainoastaan muutamissa harvoissa, nyt on suuri käänne tapahtunut, nyt on Hänen Henkensä kaikissa uskovaisissa. Perustuen tähän väitteesen hylkäsi lahko armonvälikappaleet ja kaiken ulkonaisesti järjestetyn jumalanpalveluksen. Paavia pitivät he Antikristuksena, kirkon he kutsuivat Babeliksi. — Amalarikin täytyi vähää ennen kuolemaansa (1204) peruuttaa vaaralliset väitteensä, mutta lahkon toinen perustaja yllämainittu David Dinantosta, jatkoi hänen tointansa yhä hurjemmalla innolla, kooten ympärilleen melkoisen joukon lahkolaisia. V. 1209 tuomitsi Pariisiin kokoontunut synodi Amalarikin opin harhaopiksi, ja tämän jälkeen joutui "Pyhän Hengen lahko" vainon alaiseksi, joka sen ennen pitkää kerrassaan hävitti.
Samaan aikaan, jolloin keski-ajan kirkko alkoi saada opinjärjestelmänsä valmiiksi ja harhaoppiset lahkot turhaan taistelivat kristikunnan turmelusta vastaan, astui näyttämölle eräs maallikko, p. raamattu kädessä, elävää uskoa säteilevin silmin, taistellaksensa hänkin Jumalan valtakunnan puolesta, Tämä mies oli Pietari Valdus. Hän oli menestyksellä harjoittanut kauppiaan ammattia Lyonin kaupungissa, kunnes hänessä v. 1170 yhtäkkiä heräsi elämän ja kuoleman painava kysymys. Syyksi sanovat toiset erään hänen ystävänsä äkillisen kuoleman, toiset väittävät hänen heränneen suruttomuudenunesta kuullessaan saarnaa rikkaasta nuorukaisesta. Oli miten olikaan, Valdus päätti myydä kaiken omaisuutensa, lahjottaa rahat köyhille ja uhrata elämänsä Jumalan valtakunnan palvelukseen. Haikein sydämmin näki hän kirkon turmeluksen, papiston epäsiveellisyys ja kykenemättömyys koski häneen syvästi, ja hän alkoi Lyonissa saarnata evankeliumia. Ei ollut hänen sanansa tuota pintapuolista, kurjaan tekopyhyyteen kehottavaa ja ihmissääntöihin perustuvaa oppia, jota siihen aikaan kirkon saarnatuoleilta julistettiin, eikä siinä kuulunut lahkolaisten kiihkoisia, harhateille eksyttäviä yllytyksiä: Valdus ammensi p. raamatun kirkkaasta lähteestä, hän puhui siitä parannuksesta, joka Jumalalle kelpaa, ja uskosta Jesukseen Kristukseen, jonka hän tunsi ainoana välittäjänä Jumalan ja ihmisten välillä. Ja voimallinen oli hänen saarnansa vaikutus, se herätti lukemattomia synnin unesta elävää Jumalaa hengessä ja totuudessa palvelemaan. Levottomina katselivat nuo suruttomat papit, joiden pettäminä sokeat ihmisraukat siihen asti nöyrinä olivat nukkuneet hengellisen välinpitämättömyyden kamalaa unta, miten Valduksen kuuliakunta päivä päivältä karttui ja heidän oma maineensa väheni, vieläpä oli joutua kokonaan häpeään. Valdus kehotti sanankuulijoitaan tutkimaan kirjojen kirjaa, eikä aikaakaan, niin löytyi heidän keskuudessaan raamatunkäännöksiä kansan omalla kielellä, niin että jokainen Herran omasta sanasta itse sai tutkia, millainen hänen uskonsa perustus oli sekä tämän sanan valossa arvostella kirkon tilaa. Ihmeteltävän nopeasti oppivat Valduslaiset lukemaan ja kirjoittamaankin, ja tuon tuostakin toimittivat he muitakin evankelisen hengen elähyttämiä pieniä kirjoja herätykseksi ja lohdutukseksi niille, jotka Herraa etsivät. Se on kevään salaisuus, että muutamat lämpöiset päivät saavat laaksot kukkimaan ja nurmet viheriöitsemään. Ne kevätpäivät, joista tässä on kysymys, saivat suuria aikaan, sillä niitä valaisi armonaurinko Jesus Kristus.
Alussa rajoittivat Valduslaiset vaikutuksensa Lyoniin. Kaupungin arkkipiispa kielsi heitä saarnaamasta, mutta he vastasivat: "enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä," eivätkä pelänneet uhkauksia. Kun he sitten saman arkkipiispan toimesta karkoitettiin kaupungista, siirtyivät he maaseudulle jatkaen voittoretkeään, joka ennen pitkää oli hämmästyttävä koko katolista kirkkoa. Kun Aleksanteri III v. 1179 Roomassa piti kolmannen lateraanikokouksen, josta ennen on kerrottu, esitettiin hänelle kaksi kirjaa, jotka ennustivat perikatoa koko keski-ajan paavikunnalle, nim. kaksi Valdulaisten toimittamaa franskalaista raamatunkäännöstä, jolle nämä pyysivät vahvistusta. Tämäkin seikka todistaa selvään, etteivät nämä evankeliumin julistajat tahtoneet erota kirkosta, vaikka tietysti kysymys ei voinut muuten kuin erolla päättyä. Mutta tämä ei ollut Valduslaisten syy, vaan kirkon, joka maailmallisen mielensä ja ylpeytensä pettämänä pakkokeinoilla luuli voivansa sammuttaa kaiken tosi valon, tukehuttaa kaiken hengellisen elämän. Lateraanikokous ei suostunut Valduslaisten pyyntöön; eräs pappi lausui: "he esiintyvät nyt nöyrinä, mutta jos annamme heidän rauhassa toimia, niin he vielä karkoittavat meidät." Mikä kurjan voimaton arvostelu niistä, jotka eivät pyytäneet kuin saada viljellä Jumalan sanaa ja elää sen mukaan! Turhaan koetti kirkko Valduslaisilta sammuttaa Jumalan sanan valon; eivät kiellot, eivät vaivatkaan voineet tätä aarretta heiltä riistää. Ja turhaan koetettiin heille näyttää toteen, että muka olivat väärässä. He olivat löytäneet totuuden sanan ja turvallisesti he siihen ainoaan luottivat, todistaen raamatusta: "se on Jumalan sana, sielun pelastus, isoovain ravinto, uskollisten opetus, särjettyin lohdutus; kun luemme raamattua, niin Jumala meille itse puhuu." Mutta jota laajimmissa piireissä Valduslaiset, tottelematta kirkon kieltoa, levittivät evankeliumia kansassa, sitä kiivaammin vastustivat heitä papit. Epäilemättä oli tämän vihan pääsyynä se, että Valduslaiset, terottaen sanankuulijoihinsa apostolisen aikakauden tapoja, vaativat ihmisiä luopumaan maailman ylellisyydestä ja turhista menoista, kuolemaan synnille ja elämään vanhurskaudelle. Tämmöistä saarnaa ei suruton maailma voi kuulla, eikä ollut kahdennentoista vuosisadan papisto, joka ylpeänä kilpaili maailman mahtavain kanssa loistossa ja prameudessa, altis luopumaan suurista maallisista eduistaan elääksensä apostolein tapaan köyhänä ja maailman silmissä halpana. Tuon tuostakin toimitettiin valituksia Roomaan, kunnes paavi Lucius III Veronan kirkolliskokouksessa julisti Valduslaiset pannaan (1184).
Valduslaiset hajosivat nyt Rhein-laaksoon, Italiaan, Espanjaan y.m. Valduksen sanotaan saapuneen Böhmiin ja siellä kuolleen Herran kiitos huulillaan v. 1179. Minne vain nämä keskiajan ensimmäiset evankeliset saarnaajat saapuivat, siellä syttyi monessa sydämmessä ijankaikkisen elämän valo. Siitä ajasta alkaen, jolloin kirkko sulki heidät yhteydestään, koettivat he muodostaa pientä itsenäisiä uskonnollisia yhdistyksiä, vaikka tämä tietysti niiden vainojen tähden, joiden alaisiksi he ennen pitkää joutuivat, oli hyvinkin vaikeata. Nämä yhdistykset saavuttivat kaikkialla kunnioitusta; vihollisetkin kiittivät monesti Valdulaisten kristillistä perhe-elämää ja nuhteetonta vaellusta. "Ei sitä kaupunkia taideta peittää, joka vuorella on."
Mitään tarkkaan määrättyä opinjärjestelmää eivät Valduslaiset tietysti voineet luoda. Kuvataksemme heidän opetustapaansa, kokoamme tähän lyhennetyssä muodossa muutamia heidän saarnoissaan käyttämiään lempilauseita:
"Roomalainen kirkko ei ole Kristuksen kirkko, vaan kaikkien eksytysten äiti; paavi ei ole Kristuksen sijainen. Uskovain kastettujen seurakunnalla on korkein valta. Te katolilaiset kiellätte hurskaita maallikoita saarnaamasta, vaikka vanhimman kirkon aikana sekä papit että maallikot opettivat. Teidän pappinne ovat fariseusten ja kirjanoppineiden kaltaiset, teidän kirkollismenonne villityksiä täynnä. Pyhiinvaellukset, paastoomiset, messut kuolleiden puolesta, pyhimysten palvelemiset eivät tuota autuutta, vaan ne ovat keksityt papiston eduksi. Parannus vain ja tosi usko saattavat autuaaksi. Kiirastulta ei löydy, lapsenkaste ei semmoisena auta ketään, leipä ja viini eivät muutu Kristuksen ruumiiksi ja vereksi Herran ehtoollisessa. Toimittaessanne loistavaa jumalanpalvelusta ja laatiessanne tarkkoja sääntöjä kristittyjen noudatettaviksi, jätätte sydämmen pyhityksen sikseen. Yhtä hyvin voi rukoilla taivasalla tahi tallissa kuin kirkossa, sillä tosi kirkko ei ole kivestä, vaan se on pyhäin ihmisten yhteys. Kaikki erehdyksenne vuotavat siitä, ettette yksinomaan turvaa raamattuun. Ainoastaan mitä raamatussa löytyy, se kuuluu uskoon; vaan te vetoatte suullisiin kertomuksiin ja kaikellaisiin taruihin. Sentähden me luovumme teistä, opettaen että uusisyntyminen tapahtuu ainoastaan uskon kautta ja että synnit uskovaisille annetaan anteeksi Jesuksen Kristuksen kautta. Hän on ainoa välittäjä, Häneen ainoaan me turvaamme. Kun niin teemme, tulee oikea kuri ja siveellisyys itsestään, rauha säilyy, emme Hänen yhteydessään ollen rakasta maailmaa, laiskuus pakenee, sydän puhdistuu; Hänen seuraamisessa me ristiinnaulitsemme lihamme, kartamme pahoja seuroja ja joutavia, syntisiä huveja, opimme armeliaisuutta harjoittamaan, nöyrinä kärsimään ja totuutta rakastamaan."
Tähän tapaan todistivat Valduslaiset ristiinnaulitusta Herrasta, kahdennentoista vuosisadan pimeinä hetkinä. Mikä ihmeellinen valo, mikä ihmeellinen herätyssaarna! Joko seisomme uskonpuhdistuksen kynnyksellä, joko nousee uuden ajan aurinko, poistaen keski-ajan sumut? Ei, pitkä on matka vielä ja pimeä tie! Ei ole aika vielä kypsynyt. Valo, jonka tässä näemme, ennustaa keski-ajan marttyyriaikaa, ja semmoisina aikoina välkkyy totuus aina kirkkaana.