XIV.
Suomen kirkko kahdennentoista vuosisadan lopulla.
Raadolliset ja köyhät etsivät vettä, ja ei ole; heidän kielensä kuivettuu janosta; mutta minä, Herra, tahdon heitä kuulla, minä Israelin Jumala en tahdo heitä hyljätä. Jes. 41: 17.
Kun kirkkohistorian suurelta näyttämöltä Euroopan sivistysmaissa palajamme syrjäiseen Suomeen, nähdäksemme mitä hedelmiä Henrik piispan täällä kylvämä siemen on kantanut, aukeaa eteemme kolkko näköala. Pakanain ympäröimänä ja monen myrskyn hävittämänä taistelee tuo pieni seurakunta kovaa taistelua, jossa sen heikot voimat monesti ovat kokonaan uupua. Historia ei pitkään aikaan kerro paljon mitään Suomen seurakunnan vaiheista Henrik piispan surman jälkeen, ikäänkuin epäilisi se lukea omakseen kansan, joka tällä tavoin on kohdellut evankeliumin saarnaajaa. Äänetönnä toimittaa pitkä hallayö tuhotöitään kirkon pienellä viljavainiolla esi-isiemme maassa. Toivottomalta näyttää pitkään aikaan kristinuskon tulevaisuus Suomessa.
Niistä niukoista tiedoista Suomen seurakunnan vaiheista Henrik piispan kuoleman jälkeen, jotka ovat tarjona venäläisissä aikakirjoissa ja muutamissa paavien kirjeissä, käy selville, että alituiset sodat hävittäen estivät kristinuskon juurtumista maassa. Pakanalliset Hämäläiset ja Karjalaiset, joihin Venäläiset monesti liittyivät, tekivät tuon tuostakin hävitysretkiä Lounais-Suomeen, eivätkä pysyneet Suomalaisetkaan alallaan, vaan hätyyttivät usein itäisiä naapureitaan sodalla. Niin tekivät he v. 1164 laivoilla jonkunlaisen ristiretken noita Ruotsin vallan yhteisiä vihollisia vastaan, tunkeutuen Nevajokea myöten aina Laatokan kaupunkiin, missä he kuitenkin lyötiin. Tämä retki on merkillinen siitäkin syystä, että se oli ensimmäinen noista Ruotsin ja Venäjän välisistä sodista, joiden hävitysten alaisena isänmaamme sittemmin niin monesti oli. Ruotsin hallituksen toimeenpanema retki ei kuitenkaan liene ollut, vaan kirkonmiesten ja yksityisten ristiretkeläisten. Tästä emme suinkaan saa päättää kristinuskon vakaantuneen Varsinais-Suomessa. Kaikki osottaa päinvastoin, että itse kansa hyvinkin vastahakoisesti taipui uuden uskonnon ja vieraan vallan alle.
Miten tarkkaan Rooman paavit seurasivat lähetystointa etäisissäkin maissa, todistaa se seikka, että jo Aleksanteri III eräässä kirjeessä vuodelta 1171 tahi 1172 puhuu Suomen nuoresta seurakunnasta. Valittaen Suomalaisten epäuskollisuutta, kertoo kirje, miten he, vihollisten heitä hätyyttäessä, turvautuivat Ruotsalaisiin, vakuuttaen pysyvänsä kristittyinä ja pyytäen saarnaajia, jotka heille opettaisivat kristinuskoa, vaan että he, saatuansa rauhan vihollisiltaan, heti olivat alttiit luopumaan kirkosta. Aleksanteri kehottaa Ruotsalaisia pakottamaan Suomalaisia papeille luovuttamaan kaikki varustetut paikkansa, jos heillä semmoisia oli, tahi ainakin vaatimaan heiltä semmoista takausta, etteivät enää voisi pettää kirkkoa. — Tämä merkillinen kirje osottaa selvästi, miten vaikea Suomen heikon seurakunnan tila oli noiden alituisten sotien hurjassa melskeessä. Jos sen säilyminen olisi riippunut ihmisten takauksista ja lupauksista, olisi se ollut perikadon oma, vaan sen tulevaisuus oli Herran hallussa ja sentähden se ei ollutkaan toivoton, vaikka kuinka pimeältä näyttikin.
Silminnähtävästi ei Suomi vielä siihen aikaan ollut eri hiippakuntana. Se näkyy selvästi yllämainitusta paavin kirjeestä, jossa puhutaan Ruotsin arkkihiippakunnasta. Sen alle kuuluvina sanotaan nim. Skaran, Linköpingin ja Vesteråsin hiippakuntain olevan, vaan Suomen piispaa ei mainita. Epäilemättä kuului Suomen seurakunta silloin vielä Upsalan hiippakuntaan, jonka piispa Stefanus v. 1164, Aleksanteri III:nen ollessa maanpaossa Franskassa Sensin kaupungissa, vihittiin Ruotsin arkkipiispaksi, kuitenkin sillä ehdolla, että hän ja hänen jälkeisensä yhä edelleen olisivat Lundin arkkipiispan ylivallan alaisina. Mainitaan kyllä kaksi Ruotsin miestä, Rudolf ja Folkvinus, jotka p. Henrikin jälkeen paimenina hoitivat Suomen seurakuntaa, mutta vaikka heidän jälkeistään, piispa Tuomasta, Ruotsin piispankronikassa nimitetään Suomen neljänneksi piispaksi, olivat he selvästikin ainoastaan Upsalan piispan tänne lähettämiä lähetyssaarnaajia. Semmoisena vaikutti Rudolf Suomessa vuosina 1158-1178, vaan mitä hän tällä rauhattomalla ajalla sai aikaan Suomen sorretun seurakunnan hyväksi, siitä emme mitään tiedä. Yksi tieto hänestä on kuitenkin säilynyt. Se todistaa, että hän uskollisesti hoiti vaikeata paimentointaan loppuun asti, pakenematta niitä vaaroja, jotka alituisesti uhkasivat hänen pientä laumaansa. V. 1178 kävivät Karjalaiset — niin kertoo kronika Suomen seurakunnassa, veivät Rudolfin vankina muassaan ja surmasivat hänen. Moni kuuluisa uskonsankari on turhaan toivonut saavansa tämmöistä muistopatsasta haudalleen!
V. 1186 tekivät Novgorodilaiset ryöstöretken Hämäläisten maahan. Kentiesi tarkoittivat Venäläiset jo tällä sotayrityksellä estää Ruotsin vallan leviämistä itäänpäin, taikkapa oli se vain noita tavallisia eri heimojen ja kansakuntien otteluja, joista keskiajan historia miltei joka lehdellä kertoo. Edellistä otaksumista kannattaa se seikka, että Karjalaiset, epäilemättä Novgorodilaisten yllytyksestä, tekivät sotaretken Ruotsiin asti. Eivätkä olleet nämä roomalaisen kirkon viholliset pohjassa vähäpätöisiä vihollisia, joita oli helppo pakottaa peräytymään. Ruotsinkin, joka siihen aikaan jo saattoi turvautua jonkunmoiseen sivistykseen ja jossain määrin järjestettyihin yhteiskunnallisiin oloihin, täytyi monesti pelätä heidän hurjaa sotaintoaan. Viimmemainitulla retkellään he esim. Polttivat kukoistavan Sigtunan kaupungin ja surmasivat Upsalan silloisen arkkipiispan Johanneksen, joka silloin sattui olemaan niillä seuduin. Miten vaikea Suomen turvattoman, oman onnensa nojaan jätetyn seurakunnan asema oli näissä myrskyisissä oloissa, on helppo arvata. V. 1191 purjehtivat Novgorodilaiset ja Karjalaiset jälleen länteenpäin, ryöstäen ja hävittäen Hämäläisten aluetta, ja muutamia vuosia myöhemmin, v. 1198 uhkasivat he Suomen kirkkoa täydellisellä perikadolla. Suomalainen piispankronika kertoo nim., että he viimmemainittuna vuonna saapuivat Turkuun [Ruotsiksi Abo, Åbo. Turkua pidettiin jo tähän aikaan Suomen pääkaupunkina, vaikka nimi vasta sanotussa piispankronikan kertomuksessa ensi kerran mainitaan historiassa.], jolla nimellä tarkoitetaan linnan ympärille vähitellen syntynyttä kaupunkia. Maahan tasotettiin nyt tämä Ruotsin vallan ja kristinuskon vankin tue Suomessa. Seurakunnan esimiehenä oli siihen aikaan Rudolfin jälkeinen Folkvinus. Mahdollisesti sai hän surmansa tässä tilaisuudessa, koskei hänen kuolemastaan missään mainita.
Tämmöisten koetusten myrskyissä laskettiin Suomen kirkon perustus. Kolmannentoista vuosisadan koittaessa, näkyi täällä kristinuskosta tuskin jälkiäkään enää. Hyödyllistä on meidän, koetuksiin harjaantumattomien, jotka nautimme tämänkin kovan taistelun hedelmiä, muistaa, miten vaikea kristinuskon istutus isiemme maassa oli. Totta on, että tämmöiset muistot eivät ole omiaan täyttämään sydämmiämme suruttomuuden kevytmielisellä riemulla, vaan nöyrtymisen tie onkin ainoa, jolla pääsemme käsittämään ja ylistämään Jumalan käsittämätöntä armoa. — Opettakoot nämäkin Suomen kirkon kovat koetusvuodet, joiden verisiä vaiheita nyt olemme silmäilleet, meitä salmistan kanssa tunnustamaan: "ei meille Herra, ei meille, vaan sinun nimelles anna kunnia, sinun armos ja totuutes tähden".
Etteivät vihollisten hävitysretket kuitenkaan saaneet kristinuskon valoa Suomessa kokonaan sammutetuksi, todistaa se seikka, että suomalainenkin mies mainitaan niiden lähetyssaarnaajaa joukossa, jotka kolmannentoista vuosisadan alussa levittivät kristinuskoa Virossa. Hänen nimensä oli Pietari Kaikkivalta. Mutta tämä onkin ainoa tähän suuntaan viittaava näiltä ajoilta säilynyt todistus. Toisenkin kertomuksen ovat aikakirjat säilyttäneet, vaan se on aivan toista laatua. Tarkoitamme Innocentiuksen kirjettä Lundin arkkipiispalle vuodelta 1209. Siinä kuvataan Suomen seurakunnan tilaa mitä synkimmillä väreillä. Kysymys piispan eli seurakunnan johtajan asettamisesta isänmaahamme näkyy olleen paavin tarkoitus. Moittien Suomalaisten uppiniskaisuutta ja valittaen maan kovaa ilmanalaa, puhuu Innocentius sielunpaimenen vaikeasta asemasta tuossa pakanallisessa maassa, pitäen kelpo miehen saamista tähän vaikeaan virkaan miltei mahdottomana asiana. Vaikeuksien pakosta vapauttaa hän erään miehen, joka, vaikka olikin syntynyt laittomasta avioliitosta eikä kirkon sääntöjen mukaan äpäränä olisi saanut papinvirkaa toimittaa, muutamia vuosia oli Suomessa saarnannut kristinuskoa ja jota kirjeessä sanotaan hyvinkin kykeneväksi, siitä kiellosta, joka esti häntä sielunpaimenen työtä toimittamasta, sekä määräsi hänen Suomen piispaksi Kuka tämä mies oli, sitä ei tiedetä, ja vielä seitsemän vuotta myöhemmin näyttää Suomen kirkko olleen järjestämättä. V. 1216 kirjoittaa nim. Sama paavi Ruotsin silloiselle kuninkaalle Eerik Knuutinpojalle, antaen hänelle apostolisen vahvistuksen sen maan omistamiseen, "jonka kuninkaan edeltäjät ovat pakanain vallasta temmanneet". Sama kirje sisältää senkin määräyksen, että Suomeen oli asetettava yksi tahi kaksi piispaa, joiden lähinnä tarkastajana oli oleva Upsalan arkkipiispa.