Kiittäkäät Herraa, ja saarnatkaat hänen nimeensä, julistakaat hänen töitänsä kansain seassa! Ps. 105: 1.
Kolkko on Herran viljavainio tuolla Alppien pohjoispuolella, minne historia, kerrottuaan vanhan maailman perikadosta, luopi silmämme. Sumut täyttävät ilman, työläs on täällä hengittää, vaikea ihmisjärjen toivoa tulevaisuutta sille kirkolle, joka täällä yön pimeässä koettaa virittää ijankaikkisen elämän valoa. Mutta uskon korva kuulee, miten Herran Henki liikkuu tuon aution maan päällä, se älyää Hänen kaikkivaltiaan äänensä: "tulkoon valkeus". Viitaten tähän pelastuksen Jumalan sanaan, johdattaa kirkkohistoria meitä Keski-Euroopan maihin, kertoaksensa meille, miten pakanuuden pimeys näiltäkin seuduilta vähitellen poistui kristinuskon tieltä.
Jo ennen (katso I osa) on kerrottu lähetystoimen varhaisimmista voitoista Keski-Euroopassa. Seitsemännen vuosisadan kuluessa jatkettiin työtä monessa paikoin väsymättömällä uutteruudella, vaikka siemen hitaasti iti. Kolumbanuksen työtä Allemannien keskuudessa nykyisessä Schweitsissä jatkoi suurella menestyksellä hänen oppilaansa Gallus (k. noin 640). Frankilaiset lähetyssaarnaajat Emmeran, Ruprecht ja Korbianus julistivat evankeliumia Baijerissa; ja Friesiläisten keskuudessa, jotka asuivat nykyisessä Belgiassa ja Alamaissa, työskentelivät frankilaiset Amandus ja Eligius sekä anglosaksilainen Willibrord. Viimmemainitun määräsi paavi v. 696 Utrechtin arkkipiispaksi. Mutta Saksanmaan varsinainen lähetyssaarnaaja oli Winfrid eli Bonifacius.
Tämä mies syntyi Englannissa noin v. 682. Jo lapsena heräsi hänessä halu kerta päästä papiksi. Vanhemmat, jotka olivat ylhäistä sukua, vastustivat alussa tätä taipumusta, kunnes vihdoin suostuivat. Winfrid sai kasvatuksensa eräässä englantilaisessa luostarissa, jossa hän, suurella menestyksellä opintoja harjoitettuaan, jonkun ajan kuluttua vihittiin papiksi. Luultavasti sai hän jo tähän aikaan nimen Bonifacius. Paitse kotona saarnaamaan olivat nimenomaan tämän ajan papit kutsutut pakanoille julistamaan Kristuksen evankeliumia. Laaja on ala, jonka pakanuus vielä Euroopassa omistaa, työläästi edistyvät kristinuskon tällä alueella siellä täällä perustamat uudisasunnot, monen vihollisen uhkaamina ovat ne monessa paikassa kokonaan kukistua eivätkä voi alaansa laajeutaa: jos milloinkaan tarvitaan nyt uusia voimia lähetystoimen jatkamiseen. Ja elon Herra, jolta ei milloinkaan aseita puutu, löytää niitä asehuoneestaan keski-ajan pimeänä yönäkin. Hänen Henkensä ja ajan vaatimusten kehottamana lähtee Bonifacius muutamien veljien seurassa luostarin hiljaisuudesta ulos maailmaan julistamaan pelastuksen sanomaa niille, jotka vielä "istuvat pimeydessä ja kuoleman varjon maassa." Me kuulemme hänen jo v. 716 Utrechtin seuduilla saarnaavan evankeliumia Friesiläisille. Nämä vastustivat jäykästi kristinuskoa, joka Frankilaisvallan tukemana tahtoi rakentaa salpoja heidän raa'alle pakanalliselle vapaudelleen. Tällä kertaa ei Bonifacius sanottavia vaikuttanut Friesiläisten keskuudessa; jo seuraavana vuonna palasi hän tuntemattomasta syystä Englantiin. Mutta jo v. 718 alkoi hän varustautua uuteen lähetysmatkaan. Saadaksensa luotettavaa kannatusta Frankien ruhtinailta, kääntyi hän paavin puoleen, joka tähän aikaan Longobardien ahdistamana pyrki ystävyydenliittoon etenkin mainittujen ruhtinasten kanssa. Aikansa lapsena kaipasi Bonifacius sitä paitse uskonnollisistakin syistä paavin siunausta, vaikkei hän suinkaan ollut altis omistamaan hänelle jumalallista kunnioitusta. Paavikunnan mahtavuuden aika, jolloin kaikki hengelliset nöyrinä polvistuvat "Pietarin jälkeisen" valtaistuimen juuressa, on vielä kaukana, mutta sen enteitä huomaamme jo tähän aikaan etäälläkin Roomasta. Oleskeltuaan lähes vuoden ajan Roomassa ja neuvoteltuaan silloisen paavin Gregorius II:sen kanssa aivoitusta lähetystoimestaan, lähti Bonifacius, varustettuna tämän antamalla valtakirjalla, jossa häntä nimitetään "jumalallisen sanan jakamisen auttajaksi", Friesiläisten maalle keväällä v. 719. Työskenneltyään täällä kolme vuotta, siirtyi hän Hessiin. Jo tällä matkalla kastoi hän kristinuskoon monta tuhatta pakanaa.
Lukemattomia vaaroja ja kaikenlaisia vaikeuksia täytyi Bonifaciuksen kokea vaikeassa työssään. Kannatus Frankien puolelta oli monesti hyvinkin epäluotettava, pyrkien sitä paitse tuon tuostakin tekemään lähetystointa riippuvaksi kaikenlaisista maallisista tuumista. Bonifacius olisi tahtonut vapaasti, oman vakuutuksensa mukaan toimia kristinuskon eduksi Saksanmaalla, hän pyrki järjestämään sikäläisen kirkon olot omien periaatteittensa mukaan. Tässä tarkoituksessa kääntyi hän täällä löytyvien pappien puoleen, koettaen saada saksalaista lähetystointa mukaantumaan johdonmukaisen, järjestetyn suunnitelman mukaan. Hänen silmänsä näki kauas, vaikka yölliset sumut peittivät maan, hänen tulevaisuuteen tähtäävä valtaava henkensä tarkoitti toisiinsa liittää, kokonaisuudeksi rakentaa alkavan saksalaisen kirkon hajalla olevat, monenkaltaiset ainekset. Juuri tässä järjestämistyössä onkin hän saavuttanut suurimman maineensa, sillä yhtä vaikeaa kuin tärkeää oli tämä työ, ja suuria on Bonifacius tässä suhteessa toimittanut, vaikka hänen työnsä hedelmät vasta myöhempinä aikoina selvään näkyvät. Etsien puolustusta tämän maailman mahtavia ruhtinaita sekä kehnoja pappeja vastaan, kääntyi Bonifacius uudelleen paavin puoleen. Hän saapui Roomaan v. 723. Vakuutettuna miehen kyvystä ja hänen uskollisuudestaan kirkkoa kohtaan, vihki Gregorius hänen piispaksi määräämättä häntä kumminkaan mihinkään erityiseen hiippakuntaan, antoi hänelle suosituskirjeen Frankilaisten hoviin, jota vaadittiin puolustamaan hänen piispallista arvoansa kaikkia vastustajia vastaan. Samankaltaisia kirjeitä kirjoitti paavi myöskin valtakunnan papeille sekä mahtavimmille maallikoille. Kaikissa näissä kirjeissä ilmaisee Gregorius mitä selvimmällä tavalla, minne paavikunta pyrkii. Hän ei ainoastaan puolla Bonifaciusta, hän käskee, vaatii, uhkaa. Varustettuna näillä puoltokirjeillä, katolisen kirkon kanonisella lakikirjalla sekä pyhänjäännöksillä, joita paavi oli hänelle lahjoittanut, palasi Bonifacius työnalallensa. Sitä ennen oli hän Pietarin haudalla vannonut paaville sen valan, jolla kaikki Rooman patriarkka-hiippakuntaan kuuluvat piispat sitoutuivat pysymään tälle kirkolle uskollisina. Se kuului: "minä lupaan sinulle, pyhä Pietari, ensimmäinen apostoleista, ja sinun sijaisellesi paavi Gregoriukselle ja hänen seuraajillensa, että minä pysyväisesti tunnustan katolisen kirkon yksyyttä, en millään tavoin suostu mihinkään, joka vastustaa samaa katolisen kirkon yksyyttä, vaan aina käytän voimani sinun kirkkosi hyödyksi, jolle Jumala on antanut voiman sitoa ja päästää, sekä sinun sijaisesi hyväksi. Ja jos kirkkokuntain johtajien järjestys on vastoin isien järjestystä, niin en tahdo pitää mitään yhteyttä semmoisten kanssa, vaan sitä estää, jos estää voin, taikka muussa tapauksessa asian uskollisesti kertoa paaville".
Frankilaisten silloiselta hallitsijalta Kaarle Martelilta, jolle hän antoi Gregoriuksen kirjeen, sai Bonifacius suojeluskirjeen lähetystointansa varten. Itse hän eräässä kirjeessä tunnustaa, ettei hän ilman tätä frankilaisruhtinaan suojelusta olisi saanut mitään aikaan. Sen tukemana esiintyi hän Hessiläisten keskuudessa. Heidän maassaan löytyi ikivanha, ukkosen jumalalle pyhitetty tammi, jota sanottiin vahingoittumattomaksi. Taikauskoinen kansa luuli jumalien vihan heti saavuttavan sen, joka uskaltaisi väkivaltaisesti koskea tuohon pyhään puuhun. Bonifacius lähestyi paikkaa suuren väkijoukon häntä seuratessa. Hän tarttui kirveesen hakataksensa kuuluisaa tammea poikki. Hämmästyneenä katseli kansa, miten iskut tähtäsivät yhä syvempään puun ytimeen, odottaen jumalain kostoa tuolle rohkealle piispalle, vaan kun tämä vahingoittumatta jatkoi työtään, kunnes tammi alkoi kallistua ja vihdoin romahti maahan, tunnustivat kaikki saapuvilla olevat jumaliensa mitättömyyden ja antoivat kastaa itsensä kristinuskoon.
Tämän jälkeen kääntyi Bonifacius Thüringiin, joka maa jo nimeksi oli kristitty. Kun puuttui kelvollisia pappeja, tuotti hän semmoisia Englannista, missä hänen nimensä oli saavuttanut erinomaisen maineen. Innostuksella liittyi moni hänen kansalaisistaan hänen lähetystyöhönsä. Mainitaanpa muutamia naisiakin, niinkuin pyhä Tekla ja Walborg. Näiden hoidettaviksi uskoi Bonifacius omat luostarit.
Sillä välin oli Gregorius II kuollut (731). Hänen seuraajansa Gregorius III, joka iloiten ihmetteli Bonifaciuksen uskollista ja suurta työtä, vahvisti hänelle ennen annetut valtakirjat, nimitti hänen arkkipiispaksi ja paavin sijaiseksi itäfrankilaisen Saksan kristittyihin seurakuntiin, määräämättä kumminkaan hänelle vakinaista asuinpaikkaa, sekä lähetti hänelle palliumin [Arkkipiispan viitta.] (732). Nyt lähti Bonifacius Baijeriin. Sikäläinen katolinen kirkko oli päässyt verraten suureen kukoistukseen, vaan kaipasi järjestystä ja yhdyshenkeä. Epäilemättä herätti Bonifaciuksen esiintyminen ja hänen tuumansa tässä maassa vastarintaa, koska me vähän tämän jälkeen jälleen tapaamme hänen Roomassa (738). Paavi antoi hänelle puoltokirjeen, jossa Baijerin ja Allemannien piispoja kehotettiin Bonifaciuksen johdolla kokoontumaan kirkolliskokoukseen. Mutta kun sikäläiset piispat ja luostarit, jotka olivat harjaantuneet oman kansallistapansa mukaan hoitamaan kirkkoa, eivät taipuneet noudattamaan Roomasta tulleita käskyjä, kääntyi Bonifacius Baijerin herttuan puoleen, jonka avulla hänen onnistui niin masentaa vastarinta, että täällä perustettiin neljä uutta hiippakuntaa. Semmoisia syntyi väsymättömän arkkipiispan toimesta myöskin Thüringissä ja Hessissä. Saatuansa nämä valmistavat työt toimeen, alkoi hän uudelleen tuumia kirkolliskokousta. Monien vastuksien perästä onnistui Bonifaciuksen vihdoin saada Saksanmaan ensimmäinen kirkolliskokous koolle. Se pidettiin v. 742, tietämätöntä missä. Siinä tehtiin monta varsin tärkeätä, jumalanpalvelusta, kirkkokuria ja siveyttä koskevaa päätöstä.
Huomattava on myös Bonifaciuksen suuri merkitys munkkilaitoksen historiassa. Hänen toimestaan perustettiin monta luostaria, jotka ennen pitkää saavuttivat suuren maineen. Kuuluisin niistä oli Fuldan luostari, jonka ensimmäisenä ahbotina oli Bonifaciuksen oppilas Lullus. Se perustettiin v. 744 ja pyhitettiin hiljaiselle miettimiselle ja lihan kidutukselle. Vasta myöhemmin alkoivat sikäläiset munkit opintoja harjoittaa.
Väsymättömästä, monesti hyvin vaivaloisesta työstä riutuneina alkoivat Bonifaciuksen voimat uupua. Kummastelisimmeko, että iän vihdoin halasi vakituista asuinpaikkaa, missä rauhassa voisi viettää levottoman elämänpäivänsä illan. Tämä toivo täytettiin, kun Bonifacius v. 745 määrättiin Mainzin piispaksi. Hänen arkkipiispakuntaansa kuului 14 hiippakuntaa, joita hän väsymättömällä innolla ja uutteruudella hoiti. Mutta nuoruuden muistot heräsivät vastustamattomalla voimalla vanhuksen sydämmessä, muistuttaen häntä tuosta hänen suuresta lähetystoimestaan pakanamaissa, joka niin monessa paikassa oli jäänyt aivan puolitekoiseksi. Etenkin muisteli hän usein Friesiläisiä, joiden maassa pakanuuden valta vielä oli murtumaton. Nämä ajatukset eivät myöntäneet hänelle sitä lepoa, johon hänen ikänsä ja asemansa kehottivat. Tuon harmajapäisen vanhuksen silmissä välkkyi jälleen lähetyssaarnaajan innostus yhtä kirkkaana, kuin nuoruuden päivinä, eikä aikaakaan, niin näemme hänen vaeltavan Friesiläisten luo. — Oli Kesäkuun 5 p. 755. Bonifacius puhutteli ja neuvoi muutamia vasta kastettuja Friisiläisiä, kun yhtäkkiä joukko pakanoita hyökkäsi esille piilopaikastaan aseet kädessä. Piispan seura, johon kuului 52 miestä, varustautui vastarintaan, vaan tyyneenä lausui tämä: "luopukaat taistelusta, olkaat väkevät Herrassa, väkevät hengessä; älkäät peljätkö niitä, jotka ruumiin tappavat, turvatkaat Jumalaan. Jo kauan olen odottanut tätä hetkeä". Kuolemanhetken kauhut eivät vanhukselta himmentäneet ijankaikkisen elämän autuaallista toivoa! Raivosat pakanat poistuivat vasta kun lähetystoimen kaikki miehet olivat, saaneet surmansa. Bonifaciuksen ruumis, joka tavattiin pää nojautuneena evankeliumikirjaan — ainoa ase, jolla hän oli itseään suojellut! — haudattiin hänen monesti ennen lausumansa toivon mukaan Fuldan luostariin.