Ei saattanut katolinen kirkko tyyneenä katsella tätä uskonpuhdistuksen yhä kirkastuvaa aamukoittoa. Papit ja munkit olivat raivoissaan: tavalla tahi toisella oli Vikleff pakotettava vaikenemaan. Se oli heidän voimaton tuumansa — Herra oli päättänyt toisin.
Toukokuun 30 p:nä 1377 julisti Gregorius XI, jolle Englannin papit ja munkit olivat toimittaneet otteita tuon rauhanhäiritsijän luennoista ja saarnoista, hänen kerettiläiseksi. Hän määräsi niinikään, että Vikleff heti oli vangittava ja oikeuden edessä tutkittava. Väkivaltaisiin toimiin eivät asianomaiset kuitenkaan saattaneet ryhtyä, kun, valtio ja kansa kannatti tuota suurta opettajaa. Uskonpuhdistaja kirjoitti kirjan puolustuksekseen ja saapui Lontooseen vastaamaan sanoistansa (1378). Kokous oli meluinen ja keskustelu kiivasta. Molemmin puolin lausuttiin uhkaavia, intohimojen synnyttämiä sanoja. Vikleff yksin pysyi maltillisena ja tyyneenä, mutta samalla horjumattoman vakaana. Kokous ei voinut mitään aikaansaada, kun näet hallitus vaati piispoja lakkauttamaan kaikki hankkeet uskonpuhdistajaa vastaan. Uhkaavia sanoja kyllä kuului katolisen kirkon puolustajain joukosta, vaan ei siitä apua ollut: Vikleff poistui kokouksesta voittajana.
Yhä rohkeammin vain jatkoi uskonpuhdistaja työtään. Raamatun erehtymätön sana johdatti häntä kirkkaudesta toiseen, opettaen häntä vakavin askelin kulkemaan eteenpäin. Vikleff tiesi, että Herra oli hänen kanssansa. Sentähden hän ei horjunut, vaikka tulevaisuus monesti näytti hyvinkin pimeältä. Kun hän esim. kerran kovasti sairastui, ja kerjäläismunkit, joita vastaan hän usein ankarasti oli puhunut, saapuivat hänen luoksensa, vaatien häntä ainakin ijankaikkisuus silmien edessä, peruuttamaan oppinsa, vastasi sairas ylönluonnollista vakuutusta säteilevin silmin: "minä en kuole, vaan elän ja olen munkkien pahoja tekoja ilmi tuova". Niin kävikin. Vikleff parani ja väleen kaikui hänen valtaava äänensä vielä voimallisemmin kuin ennen kauhistukseksi kaikille niille, jotka, vihaten valkeutta, koettivat karttaa hengen miekkaa, joka kirkkaana välkkyi uskonpuhdistajan kädessä.
Vuosi 1380 on tärkeä vuosi koko kristikunnan ja etenkin Englannin kansan historiassa. Silloin valmistui nim. Vikleffin raamatunkäännös. Munkit valittivat: "evankeliumin helmeä heitetään kaikkialle, ja siat tallaavat sitä", ja moni uskonpuhdistajan ystävistäkin piti raamatun kääntämistä kansan kielelle rohkeana, miltei turmioa tuottavana tekona. Mutta Vikleff ei epäillyt, vaikka häntä yhä kiivaammin ahdistettiin ja kerettiläisyydestä syytettiin. "Tahdotteko kerettiläiseksi tuomita Jumalan pyhää Henkeä, joka antoi apostoleille evankeliumin kaikilla kielillä?" kysyi hän totuuden valistuneen puolustajan vakaalla luottamuksella. Selvänä on hänellä jo se horjumaton totuus, että Jumalan sana on ihmisten ainoa erehtymätön ohje, ja tätä totuutta, johon koko uskonpuhdistuksen aate perustuu, aikoo hän puolustaa viimmeiseen hengenvetoonsa asti. Ja saman sanan valossa näkee hän yhä selvemmin, miten väärin katolinen kirkko käsittää etenkin synnin ja armon painavan kysymyksen, ja hänen sydämmessään vakaantuu vakaantumistaan uskonpuhdistuksen toinenkin suuri perusaate, se nim., että ihminen vanhurskautetaan Jumalan edessä uskon, eikä lain töiden kautta. Hän on päässyt sille kalliolle, jonka nimi on Jesus Kristus, eivätkä helvetin voimat voi häntä temmata alas.
Pintapuolisesti me Vikleffin tehtävää arvostelisimme, jos sitä kummastelisimme, että hän muutamissa opinkappaleissa erehtyi. Keski-ajan yö loi pimeät varjonsa hänen kirjoituspöydälleen, himmentäen häneltä joskus Jumalan sanan valon, jonka ääressä hän työskenteli. Niin kävi esim. Hänen tutkiessaan ehtoollisopin syvää salaisuutta. Hyläten muuttumisopin, eksyi hän näet siihen katsantotapaan, etteivät ehtoollisvieraat nauti kuin kirkastetusta Vapahtajasta valuvaa voimaa ja että leipä ja viini siis ainoastaan kuvaavat Kristuksen ruumista ja verta. Sanan valossa älyten, miten mielivaltaisesti katolinen kirkko oli käsitellyt pyhän ehtoollisen asetussanoja, eksyi Vikleff vastakkaiseen erehdykseen, jota jo Berengarius Toursilainen y.m. vallanhimoisen katolisen kirkon sortamat vastustajat erehtyivät puolustamaan. Niinikään kannatti hän Augustinuksen armonvalitsemissoppia sekä piti kirkkoa ainoastaan valittujen yhdistyksenä. "Kuinka voi häntä (paavia) pitää päänä, joka voipi tulla perkeleeksi helvetissä, mitenkä kirkkona sitä, joka on luopunut, harhaoppinen ja täynnä Jumalan pilkkaa?" kysyi Vikleff. Oudoksuisimmeko että hän taistelun helteessä, katolisen kirkon turmeluksen ympäröimänä ja totuuden rikollisten väijymättä, joskus oli liika rohkea hävittäessään kristikunnan turmeltunutta opinjärjestelmää ja rakentaessaan uutta?
Vikleff oli lausunut niin rohkeita sanoja ja hänen suuri työnsä uhkasi siksi selvästi keski-ajan koko katsantotapaa perikadolla, ettei kirkko saattanut jättää häntä rauhaan. Uskonpuhdistajan mainetta ei saavuta kukaan kokematta oman aikansa vihaa. Semmoiset miehet ovat vihityt taisteluun, ja tämä taistelu on samassa määrässä kovaa, kuin he, ihmisiä pelkäämättä, puhuvat totuuden vakaata kieltä. Vikleff ei ole poikkeuksena tästä historian muuttumattomasta todistuksesta.
Kiivain kaikista Vikleffin vastustajista oli Kanterburyn arkkipiispa Villiam Kourtenay. Jo kauan oli hän koettanut rakentaa salpoja uskonpuhdistuksen kasvavalle virralle, jonka kohoavat aallot uhkasivat Englannin katolista kirkkoa perikadolla. Toukokuun 17 p. 1382 kokoontuivat valtakunnan piispat ja muut mahtavat henkilöt Lontooseen tutkimaan Vikleffin "harhaoppisia" kirjoja ja tuomitsemaan niiden tekijää. Kymmenen Vikleffin väitteistä, joista etenkin hänen ehtoollisoppinsa herätti suurta melua, julistettiin harhaoppisiksi. "Jos tämä kerettiläinen" lausui arkkipiispa, "alati saa vedota kansan intohimoihin, niin on perikatomme varma", vaatien hallitusta ryhtymään tehokkaisin toimiin Vikleffiä vastaan. Kuningaskin liittyi vastustajiin, antaen luvan heittää vankeuteen jokaisen, joka uskaltaisi tuomituita väitteitä puolustaa.
Ihmeellisesti hoitaa Herra omiansa täällä muukalaisuuden maassa. Etenkin on Hänen merkillinen kuljetuksensa nähtävänä noiden suurten uskonsankarien elämänvaiheissa, jotka Hän asetti totuuden puolustajain eturiviin. Yksi niitä oli Vikleff. Jota likemmäksi hänen elämänsä lähestyi loppuansa, sitä kovemmaksi kiihtyi taistelu. Jo Lontoon kokouksessa täytyi hänen kokea, että ystävä toisen perästä luopui hänestä juuri silloin, kuin hän ihmisten käsityksen mukaan olisi ystäviä tarvinnut. Kalpeat ovat hänen kasvonsa, taisteluista ja väsymättömästä työstä riutuneet hänen voimansa, mutta voimallisempana kuin ennen, jolloin lukuisat ystävät häntä innostuksella puolustivat, seisoo hän nyt yksin Herran tukemana kokouksen edessä. Vakaana korottaa hän valkosta päätään, lausuen tyyneesti: "evankeliumin oppi ei ole koskaan hukkuva".
Vaikka kuningas ja lordit olivat piispojen puolella, ei Vikleffin sortamisesta kuitenkaan sillä kertaa mitään tullut, sillä parlamentin alahuone, johon hän vetosi, kannatti häntä. Viekas Kourtenay ei kuitenkaan siitä masentunut. Hän lähti heti Oxfordiin saadaksensa yliopistoa puolelleen. Yritys onnistui. Vikleffin täytyi kokea, että sama opinahjo, jossa hän niin ahkeraan oli virittänyt uuden ajan valoa maailmalle, asettui totuuden vastustajain puolelle. Sitä urhoollisempana vain odotti vanhus lähestyvää myrskyä. Vaikka hänen ruumiinvoimansa jo olivat hyvin masentuneet, saapui hän Kourtenayn Marraskuussa samana vuonna toimeenpanemaan kokoukseen Lontooseen. Siellä hän piti ankaran puheen katolisen kirkon turmeluksesta. Se päättyi näillä sanoilla: "totuus on voittava". Ikäänkuin aavistaen, että lukematon, vaikka näkymätön vartijajoukko suojeli Vikleffiä, ei kukaan läsnäolijoista koettanutkaan häntä estää, kun hän, päätettyään puheensa, tyyneenä poistui kokouksesta. — Hän palasi Lutterworthiin jatkamaan keskeytettyä työtään.
Ennen pitkää ryhtyi paavikin taisteluun. Hän kutsui Vikleffin Roomaan, vaan uskonpuhdistaja ei noudattanut käskyä. Ei ihmispelko häntä estänyt lähtemästä — Vikleff ei pelännyt ihmisiä! — vaan hänen yhä heikommaksi käynyt terveytensä teki matkan mahdottomaksi. Mutta kyllä paavi silti sai kuulla Vikleffin puolustuksen. Lutterworthista kirjoitti uskonsankari: "Minä uskon, että Rooman paavi ennen kaikkia muita on velvollinen rupeamaan Kristuksen evankeliumin alamaiseksi, sillä suurin ei ole se, joka itsellensä kokoo korkeimpia maallisia arvonasteita, vaan se, joka uskollisimmin Herraa seuraa. Ei kenenkään uskovaisen pidä paavia seurata, jos ei paavi Jesusta Kristusta seuraa. Paavin täytyy Jesuksen Kristuksen esimerkin mukaan valtiolle antaa takaisin maallinen valtansa ja voimakkaasti kehottaa papistoansa tekemään samaa. Jos oman tahtoni mukaan saattaisin ruumistani käskeä, niin tulisin todellakin Rooman paavin luokse, mutta Herran kuritukset ovat minulle muuta osottaneet ja opettaneet minua enemmän tottelemaan Jumalaa kuin ihmisiä".