Tämä mies, joka oli Ruotsista kotosin ja ennen oli ollut kaniikina Upsalassa, näkyy omistaneen tiluksia Suomessa ja siitä syystä tulleen Turun tuomiokapitulin jäsenten tuttavuuteen. Päästyään Turun piispaksi, ryhtyi Benediktus lujittamaan katolisuuden valtaa maassamme. Hän oli tarkka järjestyksen mies ja hänen silmämääränään oli Suomen kirkon korottaminen etenkin aineellisen toimeentulon puolesta. Kymmenysmaksujen suhteen tehtiin eri maakuntain kanssa eri sopimukset. V. 1329 vahvisti hallitus Karjalaisten, Savolaisten sekä Kemin ja Salon kirkollismaksujen perustukset, v. 1331 Uusmaalaisten ja v. 1334 Hämäläisten. Ei sovi kummastella että näiden määräysten toimeenpaneminen ainakin alussa herätti tyytymättömyyttä ja vastarintaa kansassa. Niinpä tiedetään, että Hauhon pitäjän asukkaat jonkun aikaa olivat kirkon pannan alaisina, he kun eivät olleet taipuneet kirkollisverokaan suorittamaan. Jäntevästi valvoi Benediktus kirkon maallisia etuja. Kun esim. Hämäläiset vastustivat tuon "neljännen oravannahan" maksamista, josta, kuten ennen on kerrottu, Maunu piispa köyhän ajan vuoksi oli heidät vapauttanut, pakotti hän hallituksen avulla uppiniskaiset taipumaan. Vuosi vuodelta yhä kuuluvammin saarnattiin Suomessakin sitä oppia, että hengellinen valta on maallista valtaa korkeampi, että maallikkojen ehdottomasti täytyisi totella "hengellisten", etenkin piispan käskyjä. Niinpä kirjoitti jo Benediktus esim. Ahvenanmaan asukkaille: "vaikka maallikot olkoot jos kuinka hurskaita, eivät he saa mitään määrätä kirkollisissa asioissa, sillä heidän tulee totella eikä ole heillä valtaa käskeä, niin tahdomme kuitenkin kernaammin lempeydellä kuin ankaruudella kehottaa alamaisiamme noudattamaan oikeutta". "Ihmisten ijes" on laskettu Suomalaisten niskoille, vaan se on Jumalalta, jonka "rakkauden ohjissa he käyvät". Kun Hänen viisaat aikomuksensa täytetään, ottaa hän ikeen pois.
Kaikin tavoin koetti Benediktus järjestäen vahvistaa kirkon asemaa. Hän perusti kaksi uutta kaniikivirkaa niiden neljän lisäksi, jotka Katillus oli asettanut, sekä piti vuosittain pappeinkokouksia Turussa. Ryöstetyn tuomiokirkon kuntoonsaamista varten teki hän ahkeraan työtä, kehottaen hiippakunnan asukkaita, varojen keräyksillä yritystä auttamaan. Tämän piispan toimista katoolisen kirkon hyväksi ansaitsee huomioa sekin, että Turun luostariin hänen aikanaan asetettiin johtajan- eli priiorinvirka. Benediktus kuoli v. 1338.
Suomen kirkon etevin piispa neljännellätoista vuosisadalla oli epäilemättä Hemming (1338-1366). Hänkin oli kotosin Ruotsista. Turun tuomiokapitulin jäsenenä oli hän ainakin jossain määrin ehtinyt perehtyä maamme oloihin, kun hän Benediktuksen kuoltua yksimielisesti valittiin Turun piispaksi. Siitä hetkestä alkaen uhrasi hän kaikki voimansa katolisen kirkon edistämiseksi Suomessa.
Heti piispaksi päästyään alkoi Hemming tuumia tuomiorovastin viran asettamista Turkuun. Jo v. 1340 oli hän ehtinyt niin pitkälle, että uuteen virkaan asetettiin kaniiki Elavus. Tuomiorovastin palkaksi määrättiin muutamain läheisyydessä olevain pitäjäin kirkollisverot. Asetuskirje kuvaa, miten arka Hemming oli piispallisen arvonsa suhteen. Se säätää nim. muun ohessa, että "tuomiorovastin tulee olla piispan korvana ja piispan ratkaistaviksi lykätä kaikki asiat sekä ettei hän saa ryhtyä mihinkään piispaa vastustavaan toimeen, vaan hänen tulee totella kaikkia hänen käskyjään". Samaan tapaan puhuu Hemming niissä kirkollissäännöissäkin, jotka hänen toimestaan saatiin aikaan v. 1352. Ne ovat Suomessa ensimmäiset laatuaan ja siitäkin syystä tärkeät.
Pääkohdat ovat seuraavat:
Pyhäpäivinä tulee jokaisen papin, pyhään pukuun puettuna, siunata pyhä suola ja vesi [Tätä vihittyä suolaa annettiin kastetta toimitettaessa lapsille suuhun, jota paitse sitä tarjottiin niille, joita valmistettiin Herran ehtoollista ensi kerran nauttimaan. Kummassakin tapauksessa käytettiin sitä korvauksena niille, jotka eivät saaneet nauttia siunattua leipää ja viiniä. Siunattua vettä taasen tarvittiin kasteesen, priiskotuksiin jumalanpalveluksen aikoina y.m. kirkollisiin toimituksiin.] Kirkon sakramentit ovat toimitettavat suurimmalla tarkkuudella; siunattua leipää ei saa säilyttää kuin korkeintaan 15 päivää sitä varten tehdyssä rasiassa, vaan tämän määräajan kuluttua ovat jäännökset hävitettävät ja niiden sijaan toiset ehtoollisleivät hankittavat ja siunattavat. Ehtoollisaineita ja alttarinvaatteita pidettäköön puhtaina ja kiiltävinä. Eri rippi-isää älköön kukaan piispan luvatta käyttäkö, ja älköön yksikään pappi ripittäkö toisen seurakuntaan kuuluvaa henkilöä, jollei tämän oma pastori siihen suostumustaan anna. Älköön kukaan piispan luvatta kerätkö almuja seurakunnissa. Jokaisen kirkkoherran tulee piispalle toimittaa luettelo kirkkonsa omistamista maista, kirjoista, vaatteista ja koristuksista. Ei kukaan piispan suostumuksetta saa vaihtaa kirkon maita, taloja ja rakennuksia muihin. Ainoastaan 23 vuoden ikäiset ovat velvolliset öisinä paastonaikoina olla nauttimatta muuta kuin leipää ja vettä. Pienempinä juhlapäivinä olkoon kylväminen ja leikkuu luvallista, vaan ei milloinkaan pyhä- eikä suurempina juhlapäivinä. Vihkimättömille alttareille asetettakoon piispan siunaama kivi, joka on oleva niin suuri, että nekin ehtoollisleivät, jotka Pääsiäisenä siunataan, sen päälle mahtuvat. — Piispan käskyttä älköön ketään suljettako seurakunnan yhteydestä eikä Herran ehtoollisen nauttimisesta. Jokainen pappi, joka laiminlyö kirkon omistamain maiden hoidon, on erotettava virastaan, kunnes hän on vahingon korvannut. Piispan kirjeet ovat pian toimitettavat seurakunnasta toiseen. Jokaisen papin tulee vuosittain pidettäviin kirkolliskokouksiin tuoda kirkkonsa piispalle suoritettava maksu. Pappi on velvollinen omalla kustannuksella käymään köyhäin sairasten luona; älköön hän myöskään köyhien hautaamisesta maksua vaatiko. Jokaisen papin tulee niin varhain saapua kirkolliskokoukseen, että hän voi olla saapuvilla kokouksen alussa pidettävässä messussa.
Pintapuolisilta kuuluvat meistä nämä Hemmingin toimittamat säännöt. Mutta muistakaamme, että ne laadittiin aikana, jolloin kirkkomme ulkonainen järjestyskin vielä oli aivan epävakaisella kannalla. Pakanuudesta myöhään käännetyn kansamme sivistyttämiseksi ja kasvattamiseksi olivat ne epäilemättä suuresta arvosta, jos kohta moni määräys olikin omiansa ohjaamaan esi-isiemme uskonnollista käsitystä väärälle uralle. Mutta erehdykset ovat noita samoja aikakauden varjopuolia, joiden pimittämällä koko kristikunta huokaelee. Arvostellessamme esim. Hemmingin vallanhimoista ylpeyttä, tulee meidän muistaa, minkä ajan lapsi hän oli.
Senaikuisen Suomen papiston siveellisyys ei näy olleen juuri kiitettävällä kannalla. Etenkin oli sen käsitys kuudennen käskyn pyhyydestä hyvinkin löyhä. Skenningen kokouksen ajoilta oli Suomessakin koetettu noudattaa sitä lakia, joka kielsi pappeja menemästä avioliittoon. Sen sijaan tulivat luvattomat yhteydet hyvinkin yleisiksi. Eräässä kirjeessä vuodelta 1350 kieltää Hemming pannankirouksen uhalla pappeja pitämästä lapsiaan kotona. Hän ei tarkoittanutkaan asian siveellistä puolta, sillä siihen kirje tuskin sanallakaan viittaa, vaan sitä aineellista tappioa, jota kirkko tulisi kärsimään, jos sen tuloja käytettäisiin suurten perheiden ylläpitämiseen. Kirkkoruhtinaan vallanhimo pimittää hänen silmänsä.
Turun tuomiokirkkoa koetti Hemming koristaa kaikin tavoin, ja jumalanpalveluksen menot tulivat entistä loistavammiksi. Hän kyllä v. 1353 valittaa paaville, että hänen tuomiokirkossaan vielä näkyi 1318 vuoden hävityksen jälkiä, mutta varmaan tiedetään kirkossa jo siihen aikaan löytyneen monta alttaria ja kuoria, jotka todistavat, että jumalanpalvelus oli järjestetty kristikunnan suurten kirkkojen loistavan tavan mukaan. Hemming lahjoitti Turun piispanistuimelle hiipan ja piispansauvan sekä kirkolle kirjaston, jossa oli 40 eri teosta, niiden joukossa raamattu, virsikirja, Vanhan ja Uuden Testamentin tekstiä käsitteleviä postilloja y.m. Sitä paitse toimitti uuttera piispa paavilta synninaneita niille, jotka olivat alttiit koristamaan Turun tuomiokirkkoa. Kaksi Avignonissa kirjoitettua bullaa, toinen vuodelta 1342, toinen annettu yhdeksän vuotta myöhemmin, sisältävät semmoisia määräyksiä. Hemmingin aikana ja hänen piispanistuimensa turvissa syntyi myöskin Suomen ensimmäinen koulu. Nämäkin toimet todistavat, miten väsymättömästi hän työskenteli katolisuuden palveluksessa.
Hemmingin valta Suomessa oli tavattoman suuri. Onneton se, joka ei totellut hänen käskyjään. Ruotsin kuninkaankin täytyi vaieten kokea, miten Turun mahtava piispa kumosi hänen määräyksiään, esim. kun oli kysymys kirkon saatavista. Ainoastaan kymmeneen pitäjään sai kuningas määrätä papin; muiden seurakuntien opettajat asetti piispa heidän virkoihinsa. Tämä sopimus tehtiin vuonna 1352. Ainoastaan yhdessä kirkkonsa etua koskevassa kysymyksessä osotti Hemming liiaksikin suurta myöntyväisyyttä. Hän suostui nim. siihen kuningas Maunu Eerikinpojan määräykseen, että Räävelin hiippakunnan Paadisten Cistersiensiluostarille luovutettiin koko Porvoon pitäjä ja sen kappelit. Täten irroitettiin melkoinen osa maatamme Turun hiippakunnasta vieraan maan luostaria rikastuttamaan. Korvaukseksi perusti mainittu kuningas kaksi uutta kaniikivirkaa Turun tuomiokirkkoon, määräten niiden omistajille muutamia kruunun tiluksia. Vaan jos Hemming olisi käsittänyt, miten riittämätön tuo korvaus rahallisessakin suhteessa oli, niin ei olisi hän varmaankaan koko asiaan suostunut.