Väsymättä levittivät Savonarolan vihamiehet hänestä mitä valheellisimpia ja ilkeimpiä huhuja, toimittaen kostonhimoiselle paaville uusia syytöksiä, jotta tuo vihattu rauhanhäiritsijä vihdoinkin saataisiin poistetuksi. Vaikutus oli väleen nähtävissä: Aleksanteri VI julisti Savonarolan pannaan. Vaan ei vaiennut parannussaarnaaja vieläkään. Yhtä voimallisena kuin ennen puhui hän kirkon turmeluksesta, yhtä horjumaton oli hänen uskonsa totuuden voittoon. Kun hän maaliskuun loppupuolella v. 1498 viimmeisen kerran seisoi saarnatuolilla, lausui hän: Jos minulta kysytte, miten tämä taistelu on päättyvä, niin vastaan: voitolla; vaan jos kysytte, mikä meitä lähinnä odottaa, vastaan: kuolema, sillä mestari heittää pois vasaran, kun Hän sitä on käyttänyt. — Rooma ei ole sammuttava tätä tulta, ja jos se sammuu, on Jumala sytyttävä toisen; — niin, toinen tuli on jo kaikkialla sytytetty, vaikkeivät sitä tiedä.

Epäluotettava on ihmisten suosio, pettävä heidän ystävyytensä. Sama kansa, joka vasta oli ylistänyt Savonarolaa pilviin asti, pitäen häntä Jumalan lähettämänä profeetana, koetti nyt kilvan keksiä hänelle jos minkälaisia herjausnimiä. Eräänä yönä ryntäsi aseellinen joukko Savonarolan luostariin ja otti hänen vangiksi. "Hänen täytyy kuolla" oli Aleksanteri VI lausunut "oli hän sitten vaikka Johannes Kastaja". "Olen valmis, kun Herrani kutsuu" kuului marttyyrin vastaus.

Vankilassa valmistautui Savonarola rukouksissa tuohon viimmeiseen suureen taisteluun. Jesukseen Kristukseen, jota hän vuosi vuodelta yhä selvemmin oli oppinut tunnustamaan langenneen ihmisen ainoaksi auttajaksi, turvasi hänen kilvoitteleva uskonsa. Turhaan koettivat vihamiehensä mitä julmimmilla kidutuksilla saada häntä peruuttamaan kirkosta lausumiaan sanoja. Uskonsankarin urhoollisuudella kesti hän kaikki tuskat. Kun hän sitten Toukokuun 23 p:nä vietiin surmattavaksi, todisti koko hänen käytöksensä, että Herra oli hänen "kruunaava armolla ja laupeudella". Florensin torille oli pystytetty hirttopuu, jonka juuressa oli rovio. Saapuvilla oleva piispa lausui Savonarolalle: "täten erotamme sinun taistelevasta seurakunnasta", vaan tyyneesti vastasi marttyyri: "niin, vaan ette kunnian seurakunnasta". Korottaen kätensä siunaukseksi, jätti Savonarola hirttopuusta hyvästi tuolle jumalattomalle joukolle, siten julistaen vielä kuolemassaankin, että hänen myrskyisän elämänsä työ alusta loppuun asti oli tarkoittanut lähimmäistensä pelastusta. Kun rovio oli palanut maahan, viskattiin tuhka Arno-virtaan, jotta ei mikään enää muistuttaisi tuosta kirotusta kerettiläisestä, joka oli uskaltanut soimata tuota "ainoata, autuaaksi tekevää kirkkoa".

Savonarolan teoksista on "Ristin voittoriemu" kuuluisin. Se sisältää jaloja todistuksia kristinuskon puolustukseksi epäuskon hyökkäyksiä vastaan. Vankilassa ollessaan kirjoitti hän 51:sen salmin selityksen. Semminkin se todistaa, että hän katuvaisena syntisenä etsi ja löysi armoa sen Herran luona, joka todistaa: "maailmassa on teillä tuska, mutta olkaat hyvässä turvassa, sillä minä voitin maailman". — Kernaasti myönnämme, ettei Savonarolan taistelu ollut omiaan uudistamaan kirkkoa, mutta jos kohta hän ei kelvannutkaan uskonpuhdistajan suurta työtä toimittamaan, niin on hänen herätyshuutonsa voimallisesti raivannut tietä uskonpuhdistukselle, ja siinä on mainetta kylliksi vaatimaan hänen nimelleen huomattavaa sijaa kirkkohistoriassa. Hän kuoli totuuden veritodistajana, ja se kunnia on vielä suurempi, mutta sitä "ei ole silmä nähnyt eikä korva kuullut".

XVIII.

Katsahdus keski-ajan kolmanteen aikakauteen.

— — kaikki profeetain näyt ovat teille niinkuin lukitun kirjan sanat. Jos joku sen antais sille kuin lukea taitaa, ja sanois: lue tätä, niin hän vastaa: en minä taida, sillä se on lukittu.

Eli jos joku antais sille, joka ei lukea taida, ja sanois: lue
tätä, niin hän vastaa: en minä taida ensinkään lukea.
Jes. 29: 11-12.

Olemme seuranneet kirkon vaiheita paavikunnan 70 vuotisen vankeuden jälkeen, kunnes näimme viidennentoista vuosisadan taisteluineen ja kärsimisineen kuluvan umpeen. Nähdessämme totuuden tulisoiton tuon tuostakin yhä kirkkaammin valaisevan kristikunnan maita, kysyimme monesti: eikö jo sorru pimeyden valtakunta, eikö Herran kunnia väleen ilmaannu maan päällä? Ja kuitenkin kun uuden ajan kynnykseltä katselemme tuon pitkän taistelun vaivoista uupunutta kristikuntaa: mitä näemme? Sammunut on totuuden valo, ja orjana huokaelee kristikunnan usko paavikirkon kahleissa. Ne kestävät, nämä kahleet, yhä edelleen, eivätkä ihmiset enää näy koettavankaan niitä murtaa, vaikka ne ovat haurastuneet marttyyrien rovioiden tulessa ja ruostuneet heidän verestään. "Herra, kuinka kauan sinä tätä katselet?"

Kuten monesti olemme koettaneet osottaa, eksyi kirkko keskiajan pimeässä eksymistään pitämään koko kristittyä maailmaa näkyvänä Jumalan valtakuntana, vaatien itselleen yhä suurempaa valtaa kaikkialla. Hengellinen leima on painettuna kaikkiin ilmiöihin, turnaajapeleihin, niinkuin luostarielämään, valtion toimiin, kuten jumalanpalveluksen menoihin. Tieteet ja taiteet, trubadurien lemmenlaulut ja virrensepittäjäin säveleet, koulut, yliopistot, ammattikunnat, sanalla sanoen kaikki mahtui ja sopi tuohon maalliseen Kristus-valtakuntaan, jonka johtajana "Pietarin jälkeinen" oli. Monessa suhteessa jalo oli kyllä tuo keski-ajan rohkea ajatus saada koko maailmaa edustamaan Jumalan valtakuntaa, vaan kuolemaan oli se tuomittu, sillä Herra todistaa: "ei minun valtakuntani ole tästä maailmasta". Vähällä ei kristikunta kuitenkaan tästä aatteesta luopunut. Innostuneen nuorukaisen tavoin taisteli se sen puolesta, kunnes tappiot alkoivat käydä siksi julkisiksi, että sen toivotonna täytyi heittää aseensa maahan. Kirkko oli toivonut voittavansa maailman, vaan maailma olikin sen voittanut.