Huolimatta "Saiman" edellisen kirjoituksen moitteesta ja pelkäämättä pilkkaajain arvosteluja käsitteli Bergh tässäkin puheessa tuota vaikeata kysymystä Jumalan valtakunnan suhteesta maailmaan. Jo esitelmän alkusanat ilmaisivat, missä hengessä puhuja aikoi aihettaan selvittää. Ne kuuluivat: "Älkää antautuko kantamaan vierasta iestä yhdessä uskottomien kanssa; sillä mitä yhteistä on vanhurskaudella ja vääryydellä? Eli mitä yhteyttä on valolla ja pimeällä?" Tämän ja sitä seuraavien raamatunsanojen (2 Kor. 14-18) jälkeen lausui Bergh: "Vieras ies on kaikki, joka ei ole Kristuksen iestä, tahi kaikki, jonka kautta Kristuksen ies s.o totuus, risti, elämä, oppi, tunnustus suuremmassa tahi vähemmässä määrässä tulee halvennetuksi tahi kielletyksi. Tässä tarkoitetaan siis tuota onnetonta puolinaisuutta, jolloin, milloin hyväntahtoisesta heikkoudesta, milloin varomattomuudesta tahi ihmispelvosta kristinuskon vastustajille ja heidän väärille väitteilleen myönnetään sijaa siinä, missä heille ilmeisesti ei tulisi tilaa suoda. Sillä vaikka uskottomat kuuluvat kirkon piiriin, koska sen tulee tehdä työtä heidän kääntymisekseen, niin heillä ei ole mitään sijaa pyhäin yhteydessä, seurakunnan sydämessä". Huomautettuaan Korinthin seurakunnan oloista ja niistä vaaroista, joita vastaan sikäläisten kristittyjen tuli taistella, näytti Bergh, miten "puolinainen, maailmanmukainen kristillisyys vielä suuremmassa määrässä ja yhä viehättävämmällä ja petollisemmalla tavalla uhkaa tosikristillisyyttä nyt, kun koko maailma on nimeksi kristitty". "Tämä valon ja pimeän sekoitus", huudahtaa Bergh, "esiintyy yhä enemmän ajan mahtina, vaatien että se tunnustettaisiin hengen ja elämän mahdiksi, vaikka jokaisen omatunto äänekkäästi huutaa, että tämä mahti on liitossa kuoleman ja perkeleen kanssa", ja hän jatkaa: "Ei eroita moni sivistynyt eikä puolisivistynyt kuuntelija, vielä vähemmän oppimaton kansa tätä ääntä ajan sekavista ja meluavista huudoista, eivät voi ihmiset tässä viisaudestaan äänekkäästi kerskuvassa puheessaan tuntea pimeyden ruhtinasta. Mutta onhan ilmeistä, että suurin osa ihmisistä on sortunut ja yhä edelleen sortuu tähän käärmeen verkkoon. Lausuvathan ihmiset yhä kevytmielisemmin ja röyhkeämmin arvostelunsa; yhä enemmän ihaillaan aineellista suuruutta ja aineellisia maailmanvoimia, ikäänkuin voisi aika niiden avulla nousta taivaaseen; yhä enemmän vaaditaan jokaista vapaata ja itsenäistä henkeä nauttimaan kaikkea ja olemaan mukana kaikessa, joka edistää maailman menoa; yhä enemmän säälitään niitä, jotka todella pitävät ahtaan portin kautta menemistä ja kapealla tiellä kulkemista kristityn tehtävänä. Näin ollen täytyy vanhurskauden aina olla tekemisissä pahan kanssa, valon pimeyden kanssa. — Kristuksen arvellaan hyvin sopivan yhteen Belialin kanssa. Mutta mihin jää Jumalan tuomio ajassa ja Jumalan tuomio ijankaikkisuudessa? Mihin joutuu apostolin Jumalan temppelin ja epäjumalien välille piirtämä raja? Täällähän tulee kaikki ainoaksi epäjumalaksi, niinpian kuin se on siirtynyt ihmisten näköpiiriin." — — Väitteensä todistaa Bergh esittämällä suuremmoisia, usein esityksen runollisen muodonkin puolesta kauniiksi muodostuvia kuvauksia kirkon ja maailman suhteesta toisiinsa eri aikoina. Tätä tehdessään, pitää hän joka paikassa tarkasti silmällä eroitusta maailman hengen ja Pyhän hengen välillä, näyttäen miten kirkko, taistellessaan maailmaa vastaan, jota se on kutsuttu voittamaan, tuon tuostakin unohtaa vasituisen tehtävänsä ja olemuksensa oikean luonteen sekä joutuu maailman hengen hallittavaksi. Näytteeksi lainaamme tähän seuraavan otteen: "Niinkuin hengen voitto lihan yli ei ulkonaisesti tule täydelliseksi, ennenkuin liha on maaksi muuttunut, niin ei maailmakaan ulkonaisessa suhteessa tule täydellisesti voitetuksi, ennenkuin se palaa Jumalan tulessa. Yhä uusissa muodoissa esiintyy maailma jälleen, jotta henki kaikilla aloilla osoittautuisi sen voittajaksi. Tämä tapahtuu ja on edelleen tapahtuva Kristuksen kirkon kautta, jonka Jumalan henki on istuttanut maailman keskelle sen vastakohdaksi ja asettanut taistelemaan maailmaa vastaan, joka taistelu ei ole lakkaava, ennenkuin sen mahtava vihollinen Sanan kautta, hengen ja voiman todistuksessa, ajan lopussa on täydellisesti voitettu. — Kaksi suurta ja ihanaa voittoa on kirkko jo voittanut maailmassa: ensi kerran, kun Rooman keisari, maailman korkein jumala, polvistui ristin juuressa, toisen kerran, kun pohjoiset kansat uskonpuhdistuksen kautta irtautuivat lihan orjuuteen sortuneesta kirkosta ja antoivat sen uudestaan rakentaa itsensä ja muodostua hengen pohjalla. Mutta kummallakin kerralla tapahtui perinpohjainen erehdys, kun näet kirkko järjesti olonsa ja kehittyi niin, kuin olisi se jo lopullisesti voittanut maailman. Kirkon ja maailman välinen vastakohta poistettiin, koska näet maailma piti itseänsä kirkon voittamana ja taipui tämän ikeen alle. Mutta tämä ies oli maailmalle vieras, sillä sisimmässä olemuksessaan oli maailma murtumaton, voittamaton, ei työtä tekevä ja raskautettu eikä siis mahdollinen noudattamaan kutsumusta Kristuksen tykö sekä kelvoton kantamaan hänen suloista iestään. Vaikka kummankin olisi tullut kunnioittaa toisen oikeutta vapauteen, voitti kirkko nyt vuorostaan vapauden, mutta riisti sen maailmalta. Tämä vääryys maailmaa kohtaan ei saattanut jäädä kostamatta. Sillä hengen voitto maailman yli ei ole siinä, että maailmalta riistetään sen oikeus ja se työnnetään pois paikaltaan. Hengen voima on siinä, että maailma luopuu vihamielisyydestään Jumalaa vastaan ja tunnustaa riippuvaisuutensa hänestä. Hengen tahto on, että maailma saa säilyttää Jumalan sille määräämän paikan."

Yhtä voimallisesti, kuin sanan paraimmassa merkityksessä vapaamielisesti, vaati Bergh, että uskonnollinen vakaumus olisi vapautettava kaikista siteistä. Varsinkin tämä puoli esitelmässä näkyy Snellmaniin tehneen syvän vaikutuksen. Hän lausuu sen johdosta: "Tämä vaatimus painoi puheeseen vapaamielisen humaaniteetin loistavan leiman, samalla kuin se oli ajan vaatima voiman sana. Rohkenemme myöskin uskoa, että esitelmä juuri tämän kautta tuli niin viehättäväksi jokaiselle ajattelevalle kuulijalle. Luottamus totuuden voimaan on luottamusta jumalalliseen hallitukseen myöskin tiedon maailmassa. Mutta miten luonnolliselta se ajatus tuntuukin, että jokaisella ajattelevalla ihmisellä pitäisi olla tämä luottamus, niin on tämä luottamus kuitenkin niin harvinainen, että sitä voi pitää ainoastaan korkeamman tietopuolisen sivistyksen tuntomerkkinä. Vaatimus, että vakaumus on oleva vapaa, on tämän luottamuksen hedelmä. Etenkin on niin laita, kun on kysymyksessä uskonnollinen vakaumus, tieto ihmisen suhteesta jumalaan. Sillä ei mikään inhimillinen oikeus ole kieltämättömämpi, ei mikään pyhempi kuin tämä."

Täydellä syyllä huomauttaa Snellman, että Berghin kanta kysymyksessä olevassa suhteessa ansaitsee sitä suurempaa tunnustusta, kuin juuri siihen aikaan Saksan pietistat tekivät voitavansa saadakseen tutkimisen vapauden rajoitetuksi. Ahdasmieliseksi soimattu Suomen herännäisyys saa siis tunnustuksen vapaamielisyydestään ja saa tämän tunnustuksen etevimmältä ajattelijaltamme ja arvostelijaltamme. Tämä on merkille pantava seikka. Sitä tunnustusta ei silloinen korkeakirkollinen papisto, joka niin yleisesti soimasi pietistojen ahdasmielisyyttä, ole ansainnut eikä osakseen saanut, miten suuria myönnytyksiä se sitten tekikin Jumalan sanasta luopuneelle katsantotavalle.

Berghin kantaa ei kukaan heränneistä papeista vastustanut. Kaikki näiden hänelle tähän aikaan kirjoittamat kirjeet ilmaisevat luottamusta ja ystävällisyyttä. Täytyy siis olettaa, että he hyväksyivät hänen kysymyksessä olevassa esitelmässä lausumansa mielipiteet. Mutta oudoksua täytyy, ettei Berghin esitelmä heidän piirissään näy erityistä huomiota herättäneen. Varma on, että monella heistä olisi siitä ollut paljon oppimista, varsinkin juuri näinä oppiriitojen ja ahdasmielisen suvaitsemattomuuden aikoina. Ei kenenkään silti olisi tarvinnut luopua pietistisestä vakaumuksestaan. Jos kukaan, oli juuri J. I. Bergh jyrkkä pietista.

Yhdessä suhteessa Snellman kuitenkin rajoittaa kiitoksensa Berghin vasta mainitusta kannasta kaiken tutkimisen ja vakaumuksen vapaudesta. Hän näet sanoo viimemainitun "vaativan vapautta tieteelle, tutkimukselle, filosofialle, vaikka hän pitää niitä, samoinkuin ajanhenkeä yleensä, epäkristillisinä, tahi juuri sentähden, että ne semmoisia ovat". "Hän tahtoo", niin sanoo Snellman, "että ajan paha tietoisuus kehittyisi huippuunsa, jotta se sortuisi ja antaisi sijaa tosikristilliselle hengelle ja sivistykselle". Mutta tämä katsantotapahan ilmaisee vain Berghin raamatullista, Jumalan sanan ennustuksiin perustuvaa kantaa. Kyllä kantoi hänen katseensa kauemmas, kuin että hän, niinkuin Snellman sanoo, olisi tarkoittanut "pietismin tunnustamaa kristinuskoa, sen edustamia mielipiteitä ja elämää". Kuitenkin myöntää hän, ettei Bergh kokonaan hylkää maailman pyrintöjä, vaan päinvastoin odottaa niiden vapaasta kehittymisestä voittoa kirkollekin.

"Saiman" toinen vakavampi muistutus Berghin esitelmää vastaan koskee kirkon vaikutusta historiassa ja sen tehtävää tulevaisuudessa. Räikein sanoin oli Bergh kuvannut kirkon alentumistilaa, näyttäen miten voimaton se oli ollut uudestisynnyttämään ihmiskuntaa sentähden, että hengen voima ei ollut päässyt siinä vaikuttamaan maailman hengen tähden, joka sen toimintaa oli kaikkialla uuvuttanut ja tahrannut. Samoin oli hän, ankarasti arvostellen oman aikansa kirkon tilaa samankaltaiseksi, ennustanut sille voittoa ainoastaan sillä ehdolla, että se kokonaan vapautuisi maailman hengen vaikutuksesta. Hän oli muun ohessa lausunut: "Jos milloinkaan on ollut tarpeellista, että kirkko, samoinkuin yksityinenkin, asettuisi Jumalan hengen pohjalle ja hänen johdatettavaksensa, niin minun ajatukseni mukaan juuri nyt. Mutta kivulla kysyn rukoillen: missä löytyy tämä henki? 'Tuuli puhaltaa, missä tahtoo, ja sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee; niin on laita jokaisen, joka on syntynyt hengestä'. Mutta missä kuuluu pyhän helluntain voimallinen suhina ja humina? Missä löytyy se sisällinen elämä ja voimallinen liikutus, josta ei kukaan saata sanoa: tästä seudusta, tästä kirjasta tahi opista, tästä ihmisestä tahi tästä vaikuttimesta on se alkunsa saanut? Sillä hengen työ on eräässä suhteessa jotakin alkuperäisen uutta ja esiintyy kaikkea vastustavana ja kaiken vastakohtana, joka on ja on ollut, paitsi mitä tämä henki ennemmin tahi myöhemmin itse on luonut. Missä löytyy tuo voima, josta ei kukaan voi sanoa: tuossa on sen raja ja tässä sen tarkoitusperä? Sillä se liikkuu tuntemattomilla radoilla, kiitää aina ylöspäin ja tunkeutuu korkeuteen. Oi, valittaen kysyn: missä on Pyhä henki, Isän ja Pojan henki? Oi, miten on kaikki rakkaassa kirkossa niin järjen mukaisesti laitettua, niin kurjaa ja ehkäistyä, niin orjallista ja sidottua! Kuinka voi maailma huomata, että hallitsee kirkossa totuuden henki, jota ei maailma voi ottaa vastaan, koska se ei näe eikä tunne häntä (Joh. 14: 17), omalla tavallaan koettaessaan selittää kaikkea kirkon työtä ja selvittää tämän työn syitä ja seurauksia? Lessing kaipasi ja vaati täydellä syyllä hengen ja voiman todistusta; hänelle vastattiin paperitodistuksilla ja sensuuriasetusten voimalla. Hengetön maailma on anastanut itselleen sanan 'henki'. Ja riemuitsevalla ivalla huutavat Strauss ja Feuerbach, että meidän henkemme on luultu ja voimaton henki. Ja tämä lihan valta saa meitä hallita, mutta Pyhää henkeä me salaisesti kammoksuen pelkäämme."

Berghin vanhasta ja uudemmasta kirkosta antaman synkän kuvauksen johdosta kysyy Snellman: "Eikö pietismi käsitä, minkä hylkäämistuomion se täten lausuu itse siitä opista, jonka ainoana oikeana astiana se itseään pitää? Eikö käsitä se, että, jos todellakin kristittyjen kansojen kulttuuri olisi kristinuskolle niin vieras, kuin se väittää sen olevan, tämä olisi vakuuttavin todistus opin omasta valheellisuudesta? Eikö h:ra Bergh huomaa, että hänen oma maailmankatsomuksensa hämmentää kaikki, tekee työtä sen toivottomuuden aikaansaamiseksi, jonka valtaan hän sanoo maailman itsetietoisuuden joutuneen? Taikka jos hän sanoo meille: kristinuskon vaikutus historiassa näihin asti on mennyt hukkaan, miten hän silloin saattaa vaatia, että me maailman lapset luottaisimme pietistain pieneen joukkoon ja heidän kaikkea kristillistä kulttuuria tuomitsevaan viisauteensa?"

Jos Bergh liika vähän olikin puhunut pakanallisen kulttuurin ja myöhemmän tieteellisen ynnä muun sivistystyön positiivisesta merkityksestä ihmiskunnan kehitykselle kohti sitä suurta lopullista päämäärää, johon hänen ajatuksensa tuon tuostakin innostuneina siirtyvät, ei johdu tuo siitä, että hän olisi tuota kaikkea halveksinut ja kauttaaltaan pahana pitänyt. Päinvastoin osoittaa jo se seikka, että hän niin laajasti ja seikkaperäisesti kuvaa historian ajanjaksoja ja hyvin monen kulttuurin suurmiehen työtä sekä etenkin se myötätuntoinen runollisuus, millä hän näistä asioista puhuu, että hän tunnusti niissä löytyvän paljon jaloakin ja hyvää.

Niinkuin olemme nähneet, sanoo Snellman Berghin kannan johtavan toivottomuuteen. Muistutus olisi paikallaan, jollei ijankaikkisen elämän toivo ja luottamus Jumalan valtakunnan lopulliseen ja täydelliseen voittoon olisi kristityn oleellisimpia tuntomerkkejä. Ja tuo toivo, tuo luottamus näkyy kaikkialla Berghin esitelmässä, miten haikea hänen surunsa "Siionin vahingosta" sitten onkin ja miten koristelematta hän tästä vahingosta puhuukin. Snellman sitävastoin ei koetakaan turvautua "tyhjiin arveluihin historian alusta ja lopusta", vaan tahtoo "käsittää nykyisyyden merkitystä ihmiskunnalle", sanoen että juuri "tämä käsittäminen on sen tulevalle kehitykselle hedelmällistä". Tämän yhteydessä sopii huomauttaa, ettei Bergh niinkään paljon kiinnitä huomiotansa aikansa tunnustusta ansaitseviin uskonnollisiin ilmiöihin, että hän puhuisi siitä voimallisesta helluntaituulesta, jonka humina juuri silloin kuului isänmaassamme. Täydellä syyllä huomauttaa Snellman tästä seikasta. Jos herännäisyys olisi ollut epäkirkollinen liike, olisi sen syrjäyttäminen esitelmässä, joka koski "kirkon suhdetta maailmaan" ollut selitettävissä; nyt sitävastoin jäämme kaipaamaan Berghin todistusta siitä; hän ikäänkuin sivumennen vain puhuu niistä, jotka ovat tajunneet "hengellisen eripuraisuuden välttämättömyyden ja joiden täytyy tunnustaa tämän olevan kirkon uudistuksen ehtona". Mutta miten synkkä hänen kuvauksensa protestanttisen kirkon tilasta sekä muualla että omassa maassa onkin, niin on väärin syyttää häntä toivottomuudesta Todistuksena olkoot esitelmän loppusanat: "Jollei Herra tekisi työtä maailmassa, niin ei maailmakaan olisi olemassa, sillä sentähden pysyy se vielä, että ennustus toteutuisi ja että kaikki maailman valtakunnat tehtäisiin hänelle alamaisiksi. — Miksi siis epäuskoisina antaisimme kätemme vaipua alas! Mikä oli 'mato Jaakop', mikä Israelin pieni, ylönkatsottu joukko verrattuna pakanain suuriin joukkoihin, ja kuitenkin olivat pakanat Jumalan silmissä kuin 'pisara ämpärissä ja tomu vaakalla' (Jes. 40: 15)? Mikä oli Jesuksen opetuslasten pieni joukko ja heidän mestarinsa, jolla ei ollut, mihin hän päänsä nojaisi, verrattuna pakanain ja juutalaisten suureen voimaan, jolla he vastustivat ristiä hulluutena ja pahennuksena, ja kuitenkin menestyi näiden kalastajain kautta Herran aivoitus, sillä heille sanottiin: 'Älä pelkää, sinä pieni lauma, sillä Isänne on nähnyt hyväksi antaa teille valtakunnan' (Luuk. 12: 32), ja niinä päivinä näytti Jumala henkensä lahjoilla, millä tavoin hän vasta aikoi täyttää sanansa, sillä 'heitä lisääntyi sinä päivänä noin kolme tuhatta henkeä'. Kaikkialla ja kaikkina aikoina, missä Jumalan työ oli nähtävänä, ilmeni Jumalan majesteetti pienimpien kautta, aina toteutui valtakunnan lakina, että Jumala valitsi sen, mikä maailmassa oli heikkoa, jotta hän saattaisi voimalliset häpeään'; — ja mekö arvelisimme, ettei hän nyt vähäpätöisten välikappalten kautta voisi johtaa valtakuntaansa voittoon, että hänen käsivartensa nyt olisi lyhentynyt! Oi, kristityt, kristityt, niinkauan kuin haudomme tuommoisia nurjia, epäileviä, alakuloisia ajatuksia, häväisemme pyhää nimeämme ja kutsumustamme, ja kirkon uudistaminen on silloin yhtä kaukana meistä, kuin me itse uskon hengestä. Mutta niinpian kuin me palavalla sydämellä halajamme apua ja uskomme itsemme yksin hänelle, joka 'on ilmestyvä kirkkaana pyhiensä kanssa ja ihmeellisenä uskovaistensa kanssa', on hän itse istuva sulattamaan, ja tämä suuri sulattamisen päivä on tuottava hänen kirkolleen ijankaikkisen menestyksen. Sentähden: mikä on lähellä tai kaukana, mikä on vähäpätöistä tai suurta, mikä ylenkatsottua tai kunnioitettua, se langetkoon kaikki Jesuksen jalkain juureen, joka on kirkon perustaja ja uudistaja, ja kaikki mikä kuollutta oli, mutta pian hänen henkensä voiman kautta on heräävä eloon, kuulkoon hänen äänensä: 'Älä pelkää, minä olen ensimäinen ja viimeinen ja elävä; minulla on tuonelan ja kuoleman avaimet'. Silloin loistavat Herran kasvot, niinkuin aurinko kirkkaudessa, ja me näemme tuon terävän, kaksiteräisen miekan, joka hänen suustansa lähtee, sanan miekan heiluvan sydämen ja sydämen välillä, seurakunnan ja seurakunnan välillä, tutkien ja eroittaen kooten Herran valtakunnalle, joka on uudistuva suurella voimalla ja kunnialla."

Saarnata kirkossa jyrkkää kristillisyyttä on paljon helpompaa, kuin esiintyminen tämmöisen kristillisyyden tulkkina senkaltaisessa tilaisuudessa, missä Bergh piti esitelmänsä. Että hän oli valinnut ainekseen "kirkon suhteen maailmaan", osoittaa, miten elävästi hän tunsi kristityn velvollisuuden tunnustaa Herraansa ihmisten edessä, ja ettei hän vähimmässäkään määrässä sovitellut sanojaan kuulijakuntansa mielen mukaan, vaan esiintyi tuona jyrkkänä pietistana, jona aina ennenkin olemme oppineet häntä tuntemaan, tuo on omiaan vaatimaan kunnioitusta jokaiselta puolueettomalta arvostelijalta. Ja tämä kunnioitus lisääntyy, huomatessamme, etteivät Berghin maailmaa vastaan lausumat, monesti hyvinkin ankarat sanat vahingossakaan eksyneet ilmaisemaan ylimielisyyttä ja tuota uhmailevaa riidanhalua, joka uskonnollisissa taisteluissa niin monessa saapi vallan ja josta ei Suomen herännäisyyskään suinkaan aina ollut vapaa. Berghin esitelmässä on nöyrä, rukoileva henki.