"Menkää siinä tapauksessa odottamaan minua alikerrassa. Minä tarvitsen teitä vielä. Teille on pikku tehtävä jäljellä."
Yksikseen jäätyänsä sytytti ruhtinas savukkeen ja veteli hiljaisia haikuja, pölläytellen pieniä sinisiä savurenkaita leijailemaan lakea kohti.
Huokaus herätti hänet mietteistänsä. Hän astui vuoteen luo. Nuori mies alkoi liikahdella ja hänen povensa kohoili rajusti kuin painajaisen vaivaaman nukkujan. Hän nosti kätensä kurkulleen kuin tuntien kipua siinä; ja tämä liike sai hänet äkkiä ponnahtamaan istualleen, kauhistuneena, huohottaen, hien vallassa.
Silloin hän näki Serninen edessään. "Te?" hän sopersi tajuttomana.
"Te…"
Hän tuijotteli vierastaan älyttömästi, kuin olisi aaveen nähnyt.
Hän kosketti taas kurkkuaan, tunnusteli kaulaansa… ja äkkiä hän rääkäisi käheästi, hullu hirmustuminen laajensi hänen silmiänsä, sai hänen tukkansa nousemaan pystyyn, vapisutti häntä kiireestä kantapäähän kuin haavanlehteä. Ruhtinas oli astahtanut syrjään, ja hän näki miehen ruumiin riippuvan narun silmukassa.
Hän heittäysi taaksepäin seinää vasten. Tuo mies, tuo hirmuinen mies oli hän itse! Hän oli kuollut ja katseli omaa elotonta ruumistaan! Oliko tämä kamalaa unta, joka seuraa kuolemaa — näköerhettä, joka ahdistaa olemasta lakanneita, joiden seonneissa aivoissa vielä häilähtelee elämän viimeinen vilahteleva kajastus…?
Hänen kätensä viuhtoivat ilmaa. Hetkisen hän näytti taistelevan kaameata näkyä vastaan. Sitte hän nääntyneenä, toistamiseen herpautuneena pyörtyi.
"Erinomaista!" virkahti ruhtinas irvistäen. "Tunteellinen, herkkä luonne… Aivot ovat satunnaisessa epäkunnossa… Tämä on otollinen hetki… Mutta jos en saa hommaa kahdessakymmenessä minuutissa valmiiksi… niin hän pääsee käsistäni…"
Hän työnsi auki ullakkokammioiden välioven, palasi vuoteen ääreen, nosti nuoren miehen syliinsä ja kantoi hänet vuoteelle toiseen huoneeseen. Sitte hän hauteli hänen ohimoitansa kylmällä vedellä ja antoi hänen haistella hajusuoloja.