"Ruhtinas Sernineen pikemmin, sillä hän ei aavista noita kahta samaksi mieheksi. Niin ainakin arvelen. Hänestä ei koskaan tiedä. Hän ei laisinkaan puhu. Oh, hän on kummallinen otus! Yksi ainoa henkilö pystyy häntä ilahuttamaan, saamaan hänet haastelemaan ja nauramaankin. Se on muuan nuori tyttö Garchesista, jolle ruhtinas Sernine esitteli hänet. Geneviève Ernemont on hänen nimensä. Hän on käynyt täällä jo kolmasti… kävi tänäänkin." Hän lisäsi leikillään: "Luulenpa että niiden kesken on hiukan kuhertelua käynnissä. Suhde on sama kuin hänen ylhäisyytensä ruhtinas Serninen ja rouva Kesselbachin. Näyttää siltä, että tuo Lupin vietävä mielistelee rouvaa!"
Lenormand ei vastannut. Mutta oli ilmeistä, että hänen muistinsa komeroihin juuttuivat kaikki nämä yksityisseikat, joille hän näköjään ei antanut mitään merkitystä. Hän sytytti sikaarin, pureskeli sitä polttelematta; sytytti sen jälleen ja viskasi pois. Hän teki vielä pari kolme kysymystä ja heittäysi sitte täysissä pukimissa vuoteelle.
"Jos mitä hyvänsä pienintäkin tapahtuu, niin herätettäköön minut. Jos ei, niin nukun aamuun asti. Vartiopaikoillenne kaikki."
Toiset poistuivat huoneesta. Kului tunti — kaksi tuntia.
Äkkiä tunsi Lenormand hiljaisen kosketuksen, ja Gourel sanoi hänelle:
"Nouskaa, hra päällikkö; ne ovat avanneet veräjän."
"Yksi mies vai kaksi?"
"Minä näen ainoastaan yhden… kuu sukelsi juuri silloin näkyviin… hän kyyristyi pensas-aidan suojaan."
"Entä veljekset Doudeville?"
"Minä lähetin heidät ulos takaovesta. He katkaisevat aikanaan hänen paluunsa."