"Olin siis oikeassa: se tarkotti sotaa."
"Niin."
Altenheim antoi Sentinelle tuolin, istuutui itsekin ja sanoi suostuttelevalla äänellä:
"Mutta sitäpä en voi sallia. On mahdotonta, että kaksi meidän kaltaistamme miestä tappelisivat, vahingoittaen toinen toistansa. Meidän tulee vain päästä keskinäiseen ymmärtämykseen, keksiä siihen välineet. Te ja minä olemme luodut ymmärtämään toisiamme."
"Minä päin vastoin ajattelen, että kaksi meidän kaltaistamme miestä eivät ole luodut ymmärtämään toinen toistansa."
Parooni hillitsi kärsimättömän liikkeen ja pitkitti:
"Kuulkaahan minua, Lupin. Sivumennen sanoen, onko teillä mitään sitä vastaan, että kutsun teitä Lupiniksi?"
"Miksi saan minä kutsua teitä? Altenheimiksi, Ribeiraksi vai
Parburyksi?"
"Haa! Teilläpä on paremmat tiedot kuin luulinkaan! Perhana, olettepa te ovela! Kuulkaahan, Lupin, ja ajatelkaa sanojani tarkoin: olen punninnut niitä huolellisesti jok'ainoaa. Me kaksi olemme tasaväkiset… Vain yksi kysymys on vastaamatta: Miksi olemme toinen toistamme vastaan? Me tavottelemme samaa tarkotusperää, vastannette. Entä sitten? Tiedättekö mihin kilpailumme johtaa? Kumpainenkin meistä herpaisee toisensa ponnistukset ja tuhoaa hänen työnsä; ja siten kumpikin joudumme häviölle aikeissamme! Ja kenen hyväksi? Yhden Lenormandin tai toisen: kolmannen konnan!… Se on kerrassaan typerää."
"Mutta asian auttamiseksi on keino", sanoi Sernine.