"Sanoinhan teille, hra Kesselbach, että löytäisimme jotakin! Halloo!… Joko teit sen?… Mitä?… Kirje? Voitto! Kaikki Kapmaan timantit ja ukko Kesselbachin salaisuus päälle päätteeksi!"
Hän otti toisenkin kuulotorven, asetti molemmat korviinsa ja jatkoi:
"Lue se minulle, Marco, lue hiljaa… Kirjekuori ensin… Hyvä… Kertaa!" Hän itse kertasi: "'Jäljennös mustassa sahviaanikotelossa säilytetystä kirjeestä'. Ja sitte? Revi kirjekuori auki, Marco… Onko minulla teidän suostumuksenne, hra Kesselbach? Tämä ei ole oikein hienoa käytöstä, mutta silti… Jatka, Marco. Hra Kesselbach antaa sinulle luvan… Valmis?… No, lueppas nyt."
Hän kuunteli ja puhui hykähtäen:
"Voi hiisi! Se ei ole huikaisevan selkeätä! Kuuntele. Minä kertaan — yksinkertainen paperiarkki, käännetty kokoon neljästä kohden, taipeet näköjään aivan verekset… Hyvä… sivun oikeassa yläkulmassa seuraavat sanat: 'Viisi jalkaa yhdeksän, vasen pikkusormi poikki' j.n.e… Niin, se on kuvaus Pierre Leducista. Kesselbachin käsialaa kaiketi?… Hyvä… Ja sivun keskellä isoilla kirjaimilla painettuna:
"APO ON.
"Marco poikaseni, jätä paperi sellaiseksi kuin se on, äläkä koske lippaaseen tai timantteihin… Selviydyn ystävästämme täällä kymmenessä minuutissa, ja kahdenkymmenen minuutin kuluttua olen luonasi… Niin, sivumennen sanoen, lähetitkö automobilin takaisin minua varten? Oivallista! Hyvästi!"
Hän asetti kuulotorven paikoilleen, meni eteiseen ja sieltä makuuhuoneeseen; otti selon siitä, että kirjuri ja palvelija eivät olleet päässeet köysistään, ja toisekseen että suukapulat eivät heitä tukahduttaisi, sekä palasi sitte päävankinsa luo.
Hänen kasvoillaan oli päättäväinen ja heltymätön ilme.
"Nyt emme enää laske leikkiä, hra Kesselbach. Jos ette puhu, niin sitä pahempi itsellenne. Oletteko tehnyt päätöksenne?"