"Voi sinua riiviötä, siis olet sinäkin ilmiantanut minut! Weber ei tuokaan kymmentä miestä mukanaan, vaan viisikymmentä miestä, sata, kaksisataa…"
Parooni nauroi avonaisesti:
"Ja jos niitä on niin paljon, niin he tietysti tavottavat Lupinia. Se on selvää. Puoli tusinaa riittäisi minulle."
"Te teitte ilmiannon poliisiviranomaisille?"
"Niin."
"Minkä todisteen annoitte?"
"Nimenne, Paul Sernine: se on Arsène Lupin."
"Ja te älysitte sen ihan itseksenne, vai mitä?… Seikan, jota kukaan muu ei ajatellut?… Joutavia! Ansio on 'sen toisen'. Se myöntäkää!"
Hän katsoi ulos raosta. Poliisiparvia levisi huvilan ympäristölle, ja iskuja jymähteli nyt oveen. Hänen täytyi kuitenkin ajatella kahdesta asiasta yhtä: joko pakoansa tai sommittelemansa suunnitelman täytäntöönpanoa. Mutta hetkellinenkin poistuminen vaati Altenheimin jättämistä yksikseen; ja kuka saattoi taata, ettei paroonilla ollut pelastuksekseen käytettävissä muuta pakotietä?
Aikeissaan torjuttuna, siinä silmänräpäyksessä pakotettuna keksimään uuden suunnitelman, samalla kun kaikki oli toisarvoista Genevièven vaaraan verraten, Serninen valtasi julman epäröimisen tuokio. Katse tähdättynä paroonin silmäyksiin olisi hän halunnut repiä vastustajalta irti salaisuuden ja poistua; eikä hän enää edes yrittänyt puhua tälle järkeä, niin hyödyttömiltä tuntuivat hänestä kaikki sanat. Ja omia ajatuksiansa seuloessaan hän kyseli itseltään, mitkä paroonin ajatukset saattoivat olla, mitkä hänen aseensa, mitkä hänen pelastustoiveensa.