Hän nousi ja kääntyi päin poliiseja, jotka vaistomaisesta pelosta peräytyivät.
"Jos liikahdatte, Lupin", huusi Weber, pitäen revolveriansa ojennettuna häntä kohti, "niin ammun luodin aivoihinne."
"Älkää ampuko", sanoi Sernine juhlallisesti. "Sitä ei tarvita. Minä antaudun."
"Pötyä! Tämä on taas kujeitanne!"
"Ei", vastasi Sernine, "taistelu on hävitty. Teillä ei ole oikeutta ampua. Minä en puolustaudu."
Hän otti esille kaksi revolveria ja heitti ne lattialle.
"Pötyä!" toisti Weber leppymättömästi. "Tähdätkää suoraan hänen sydämeensä! Ampukaa pienimmästäkin liikahduksesta!"
Sernine hymyili olematta millänsäkään, kädet taskuissa.
"Hei", riemuitsi Weber, "luulenpa että voitto on tällä kertaa meidän."
Hän pani erään poliisin vetämään auki ison ilmareijän luukun, ja huoneeseen tulvi äkkiä päivänvaloa. Hän kääntyi Altenheimiin. Mutta hänen suureksi ihmeekseen parooni, jota hän oli arvellut kuolleeksi, avasi silmänsä, lasiintuneet kamalat silmät, joissa jo kaikki kuoleman merkit näkyivät. Hän tuijotteli Weberia. Sitte hän näkyi haeskelevan jotakuta ja saadessaan näkyviinsä Serninen väännähti vihasta. Hän tuntui heräävän horroksistaan, ja hänen äkkiä uusiutunut vihansa palautti hiukan voimia.