"Halloo!… Olen hra Kesselbach… Asunnosta 415… aivan oikein. Mademoiselle, olkaa hyvä ja yhdistäkää pääpoliisiasemalle… etsivään osastoon… tiedän numeron… malttakaahan… niin, tässä se on: numero 822.48… minä odotan."
Hetken perästä hän jatkoi:
"Onko numero 822.48? Haluaisin virkkaa pari sanaa hra Lenormandille, etsivän osaston päällikölle. Nimeni on Kesselbach… Halloo… Kyllä etsivän osaston päällikkö tuntee asian. Hän on antanut minulle luvan soittaa hänelle… Vai niin, hän ei olekaan siellä?… Ketä nyt puhuttelen?… Gourelia, etsivän osaston kersanttia… Mutta, Gourel, minusta tuntuu kuin olisitte ollutkin saapuvilla eilen, kun kävin puhelemassa hra Lenormandin kanssa, ettekö ollut?… Kyllä, tiedän että hra Lenormand luottaa suuresti teihin… No, sama seikka, josta eilen kerroin hra Lenormandille, on sattunut tänäänkin… Joku on tunkeutunut huoneustoon, jossa asun… Ja jos tulisitte heti, niin kenties löytäisitte joitakuita jälkiä… Tunnin tai parin kuluttua?… Aivan oikein, kiitos… teidän tarvitsee vain tiedustaa huoneustoa 415… Kiitoksia vain."
* * * * *
Rudolf Kesselbachia nimitettiin milloin timanttikuninkaaksi, milloin Kapmaan valtiaaksi. Hänen omaisuutensa arvioittiin lähes viideksisadaksi miljoonaksi frangiksi. Hän oli tilapäisesti pysähtynyt Parisiin ja jo viikon päivät asunut huoneustossa 415, Palace-hotellin neljännessä kerroksessa; huoneustoon kuului kolme huonetta, joista kaksi isompaa oli oikealla, sali ja varsinainen makuuhuone, akkunat sivukadulle päin; vasemmalla oli kirjuri Chapmanin makuuhuone, akkunat Rue Lafontainelle päin.
Tämän makuuhuoneen vierestä oli neljän huoneen huoneusto varattu rva Kesselbachille, jonka piti saapua Monte Carlosta, jossa hän nykyjään oleskeli, ja yhtyä mieheensä niin pian kuin saisi tiedon häneltä.
Rudolf Kesselbach käveli muutaman minuutin ajan miettiväisen näköisenä edestakaisin. Hän oli pitkä mies, verevä ja vielä nuori; hänen uneksivat silmänsä, jotka näyttivät vaaleansinisiltä kultareunaisten silmälasien läpi, loivat hänelle lempeän ja aran sävyn, joka oli omituisena vastakohtana hänen tarmokkaalle, leveälle otsalleen ja voimakkaasti kehittyneille leuoilleen.
Hän astui akkunan luo: se oli suljettu. Sitä paitsi, kuinka olisikaan kukaan voinut tulla sitä kautta? Alikerran seinustan yksityinen kuisti loppui oikealla, ja sen erotti vasemmalla puolella kivikouru Rue Lafontainen puoleisista kuisteista.
Hän meni makuuhuoneeseensa: se ei ollut yhteydessä viereisten huoneiden kanssa. Hän pistäytyi kirjurinsa makuuhuoneeseen: rouva Kesselbachille varattuun neljän huoneen huoneustoon johtava ovi oli lukittu ja salvattu.
"En voi laisinkaan käsittää tätä, Chapman. Kerran toisensa perästä olen huomannut seikkoja täällä… omituisia seikkoja, se teidän täytyy myöntää… Eilen oli kävelykeppini siirretty… toissapäivänä oli aivan varmasti kajottu papereihini… Mutta kuinka oli se mahdollista?…"