"Ajatelkaa tarkoin, hyvä hra Leduc. Vai onko muistinne kokonaan haihtunut? Ettekö muista Versaillesia? Ja Hôtel des Trois-Empereursin pikku ullakkohuonetta?"
Nuori mies ponnahti taaksepäin:
"Te!"
"No, minäpä juuri! Luulitteko Lupinin erinneen tästä elämästä?" Hän taputteli häntä leppeästi olalle. "No, no, nuori mies, älkäähän olko säikähdyksissänne. Aika ei ole vielä tullut. Sepitelkää säkeitänne… te onnellinen runoilija!"
Sitte hän kouraisi Leducin käsivartta rajusti ja sanoi, katsoen häntä suoraan silmiin:
"Mutta aika lähenee… runoilija! Älkää unohtako, että te olette minun ruumiiltanne ja sielultanne. Ja valmistautukaa näyttelemään osaanne. Siitä tulee uhkea ja mahtava osa. Ja niin totta kuin elän, uskonkin teidän olevan mies sitä näyttelemään!"
Hän puhkesi nauramaan, käännähti kantapäillään ja jätti nuoren
Leducin seisomaan ihmeissään.
Hiukan edempänä, Rue de la Pompen kulmassa, oli se viinitupa, josta rouva Kesselbach oli puhunut. Hän meni sisälle ja puheli pitkään omistajan kanssa.
Sitten hän otti taksa-automobilin ja ajoi Grand Hoteliin, missä asui
André Maunyn nimisenä.
Doudevillen veljekset odottivat häntä. Vaikka Lupin olikin tottunut tuollaiseen riemuun, hiveli häntä kuitenkin ystävissään ilmenevän ihailun ja palvomisen ylenpalttisuus.