"Arsène Lupin, lain koura."
Hän heittäytyi juttuun sellaisella innolla, kiihkeydellä, milteipä rajuudella, että moinen oli kummastuttavaa nähdä miehessä, joka tavallisesti uhkui leikkisyyttä ja jota oikeastaan olisi odottanut luontaisestikin taipuisaksi osuttamaan jonkun verran ammatillista hyvänsuopaisuutta. Ei, tällä kertaa häntä kannusti viha. Eikö Malreich sitä paitsi ollut juljennut ahdistaa Doloresia?
"Hän on pelannut ja tappanut", sanoi Lupin. "Hän saa sen päällänsä maksaa."
Sitä hän tälle kamalalle vihollisellensa tahtoi: mestauslavaa, valjua aamunsarastusta, jolloin guillotinin terä välähtää alas ja tappaa…
Oli se eto vanki, jota tutkintotuomari kuukausimäärin kuulusteli huoneensa neljän seinän sisällä, — outo olento, tuo luinen mies, jolla oli luurangon kasvot ja elottomat silmät!
Hän näytti ihan tajuttomalta. Ajatukset harhailivat muualla. Ja vastata hän ei vähääkään välittänyt!
"Nimeni on Léon Massier."
Siihen ainoaan lauseeseen rajottui hänen puheensa.
Ja Lupin väitti vastaan:
"Sinä valehtelet. Léon Massier, Périgueuxissa syntynyt, kymmenen vanhana orvoksi jäänyt, kuoli seitsemän vuotta takaperin. Sinä otit hänen paperinsa. Mutta unohdit hänen kuolintodistuksensa. Tässä se on."