Raajarikko oli aseeton. Hän epäröi hetken kummastellen, että vihollinen ei tehnyt voimakasta hyökkäystä ja koetti saada etua viivyttelystä. Hän katsoi ympärilleen pienillä räpyttelevillä silmillään vaanien esinettä, jolla voisi heittää. Mutta sitten johtui hänen mieleensä ajatus, joka vähitellen palautti hänen itseluottamuksensa ja uusi, odottamaton ilo saattoi hänet purskahtamaan kovaan nauruun:
"Ja Florence?" huudahti hän. "Älkää unohtako Florencea! Minä voin ampua ohi ja te saatoitte ryöstää minulta myrkyn, mutta minulla on toinen keino satuttaa sydämeenne. Tehän ette voi elää ilman Florencea? Florencen kuolema on teidänkin kuolintuomionne, eikö niin. Jos Florence on kuollut, hirttäydytte te, vai mitä?"
"Niin. En voisi elää Florencen jälkeen."
"Hän on kuollut!" huusi roisto ihastuneena.
Don Luis ei muuttanut ilmettäkään. Hän nyökkäsi ja sanoi:
"Se olisi suuri vahinko…" Raajarikko oli kuin kivettynyt. Hänen riemuitseva vahingoniloinen puheensa katkesi ja hän huudahti:
"Mitä? Mitä te sanoitte?"
"Sanon," selitti don Luis säilyttäen rauhallisen ja kohteliaan sävynsä ottamatta esimerkkiä raajarikosta, "sanon, hyvä herra, että te olette väärässä. En ole milloinkaan tavannut rakastettavampaa ja kunnioitettavampaa olentoa kuin neiti Levasseur. Hänen verraton kauneutensa, hänen nuoruutensa ja sulonsa on ansainnut paremman kohtalon."
Raajarikon hämmästys kasvoi. Don Luisin tyyneys suututti häntä. Hän sanoi hölmistyneenä:
"Häntä ei ole enää olemassa, sanon minä. Ettekö ole nähnyt luolaa?
Hän on kuollut."