Don Luis ei odottanut kuulevansa muuta. — Hän meni hiljaa kaapille ja työnsi seinän äänettömästi syrjään.
Vai niin, hänen piilopaikkansa oli siis tunnettu.
"Peijakas", murisi hän, "tämä on hiukan ikävää. Minä olen hauskassa pinteessä."
Hän oli ehtinyt salakäytävän puoliväliin aikomuksessa tulla toiselle uloskäytävälle, mutta pysähtyi äkkiä.
"Se ei hyödytä mitään, koska uloskäytävä on vartioitu. Odottakaamme hiukan, katsokaamme…"
Vuodekomerosta päin kuului koputuksia seinään, jonka ontto kaiku arvatenkin oli herättänyt salapoliisipäällikön huomiota. Ja kun Weberin ei tarvinnut ottaa huomioon samaa varovaisuutta kuin don Luisin ja hän voi murtaa laudoituksen vaivautumatta etsimään koneistoa, oli vaara aivan lähellä.
"Piru vieköön", mutisi don Luis, "tämä on liian hullua. Mitä on tehtävä? Ryhtyä taisteluun heitä vastaan. Oh, jos minulla olisi jäljellä koko voimani…"
Mutta ruuanpuute oli hänet näännyttänyt. Hänen polvensa horjuivat ja hänen aivoiltaan tuntui puuttuvan tavallinen selvyys.
Väkivaltainen hävitystyö vuodekomerossa pakotti hänet kaikesta huolimatta ylemmälle uloskäytävälle ja kiivetessään pitkin portaita antoi hän valon sähkölampustaan kierrellä seinäkivillä ja puuluukulla. Hän koetti nostaa luukkua olkapäillään. Mutta jälleen kuuli hän päänsä päällä askeleita. Miehet olivat vielä siellä.
Kiehuen voimattomasta kiukusta hän odotti Weberin tuloa.