Hiljaisuus, syvä, järkähtämätön hiljaisuus.
"Auttakaa! Auttakaa!"
Hän tunsi, että hänen huutonsa ei tunkeutunut ympäröivien seinien ulkopuolelle. Sitäpaitsi tuli hänen äänensä aina heikommaksi ja heikommaksi, se kuului nyt ainoastaan käheänä kuiskauksena, joka kuoli jo hänen kurkkuunsa.
Hän lakkasi huutamasta ja kuunteli jälleen koko tuskan jännittämällä huomaavaisuudellaan sitä syvää hiljaisuutta, joka ympäröi kiviarkkua, johon hän ollut suljettuna. Ei vieläkään mitään, ei ääntäkään. Ei kukaan tullut tahi voinut tulla hänen avukseen.
Florencen nimi ja kasvot seurasivat häntä alinomaa Hän ajatteli myöskin Marie Fauvillea, jonka oli luvannut pelastaa. Mutta Marie kuolisi nälkään. Ja samoinkuin Marie, samoinkuin Gaston Sauveraud ja niin monet muutkin, tulisi hänkin, Lupin, vuorostaan tämän kauhean kummitusmaisen olennon uhriksi.
Hän sai raivokohtauksen. Hän saattoi tuskin hengittää tukahduttavassa ja pilaantuneessa ilmassa. Hänen aivojaan pakottivat ikäänkuin ruumiillisesta kivusta kuvat, jotka lakkaamatta johtuivat hänen mieleensä ja joilla oli joko Florencen kauniit kasvot tahi Marien kalpeat piirteet. Ja Marien maatessa kuolevana kuulivat hänen sumentuneet aivonsa räjähdyksen Fauvillen talosta ja näkivät prefektin ja Mazerouxin makaavan kuolleena kauheasti silvottuina.
Pimeys hiipi hänen ylleen. Hän joutui jonkunlaiseen horrokseen sammaltaen katkonaisia sanoja:
Florence… Marie… Marie…
III LUKU
Räjähdys