Iltapäivän kuluessa oli toimitettu uusi perusteellinen tutkimus, mutta paremmatta tuloksetta kuin ennenkään. Kaikkia oli käsketty valvomaan. Jos kirje ilmestyisi jossain paikassa suurta huonetta, haluttiin päästä selville kuka sen toi. Poliisi ei uskonut ihmetöihin.
Kello kaksitoista antoi herra Desmalions tarjota alaisilleen kahvia. Itse hän tyhjensi kaksi kuppia ja oli alituisesti liikkeessä, milloin hän meni huoneen päästä toiseen, milloin portaita ylös ylähuoneen, milloin etuhuoneen ja eteisen väliä. Hän halusi vahdinpidon tapahtuvan mitä suotuisimpien olosuhteiden vallitessa ja antoi sen vuoksi kaikkien ovien olla avoinna ja kaikkien sähköjen palaa.
Mazeroux huomautti:
"Pitää olla pimeä, että kirje tulisi. Te muistatte, herra prefekti, tehneenne tämän kokeen ennenkin, mutta silloin ei kirje tullut."
"Koetamme uudelleen", vastasi herra Desmalions, joka kaikesta huolimatta oli peloissaan don Luisin sekaantumisesta ja ryhtyi kaikkiin toimenpiteisiin tehdäkseen sen mahdottomaksi.
Mutta kun yö yhä kului, tulivat kaikki läsnäolijat kärsimättömiksi. Varustautuneena taisteluun halusivat he näyttää voimiaan. He ponnistivat näkö- ja kuulohermojaan äärimmäisiin asti. Kello yksi tapahtui hälytys, joka osoitti minkä korkeuden jännitys oli saavuttanut. Ensimmäisessä kerroksessa kajahti laukaus ja sitä seurasi huuto. Tarkastettaessa huomattiin, että kaksi salapoliisia, jotka kohtasivat toisensa kierroksella, eivät olleet tunteneet toisiaan ja toinen heistä oli ampunut revolverilla ilmaan ilmoittaakseen tovereilleen.
Silläaikaa oli väkijoukko ulkopuolella vähentynyt.
Ohjeet olivat nyt lievemmät ja uteliaat saivat tulla lähemmäksi, mutta vielä oli katu suljettu.
Mazeroux sanoi:
"Mutta onko varma, että räjähdys on kymmenen päivän kuluttua eikä tänä yönä, herra prefekti, muuten olisivat kaikki nuo ihmiset, samoin kuin mekin, vaarassa."