Hän teki täyskäännöksen ja palasi paikoilleen.
Tuli hiljaisuus. Mutta Desmalions alkoi kulkea kädet selän takana edestakaisin huoneessa. Sitten kääntyi hän salapoliisipäällikköön ja ensimmäiseen sihteeriinsä:
"Te olette toivottavasti kanssani samaa mieltä?"
"Varmasti, herra prefekti."
"Luonnollisesti. Ensiksikin ei tämä otaksuma perustu mihinkään sellaiseen, johon kannattaisi kiinnittää huomiota. Ja sitäpaitsi olemme vartioidut. Pommit eivät voi ilmestyä noin tuostaan. Täytyy olla joku, joka heittää ne. Mistä hän tulee? Mitä tietä?"
"Samaa tietä kuin kirjeet", esitti sihteeri.
"Mitä se merkitsee? Te katsotte siis…"
Sihteeri ei vastannut eikä herra Desmalions puhunut loppuun. Samoin kuin toiset tunsi hänkin levottomuutta, joka vähitellen, sikäli kuin minuutit kuluivat, tuli sietämättömäksi.
Kello kolme aamulla! Ne sanat palautuivat lakkaamatta mieleen. Kaksi kertaa katsoi hän kelloaan.
Se oli kahtatoista minuuttia vailla. Kymmentä minuuttia. Räjähtäisikö talo todellakin ilmaan sen vuoksi, että joku helvetillinen ja kaikkivoipa olento niin halusi?