"Niin että herra Fauville… kuinka sanoisinkaan… oli oman murhaajansa rikostoveri. Hän pelkäsi kuolemaa. Hän taisteli sitä vastaan. Mutta hän järjesti niin, että hänen vihansa saisi siitä tyydytyksen. Onko asia niin?"
"Melkein, herra prefekti. Te kuljette samoja portaita, joita minä kuljin ja samoinkuin minäkin epäröitte äärimmäisen totuuden edessä, totuuden, joka antaa murhenäytelmälle niin kauhean luonteen, että se ylittää kaikki inhimilliset mitat."
Prefekti löi molemmat yhteenpuristetut kätensä pöytään ja huudahti äkillisellä vastenmielisyydellä.
"Se on naurettavaa! Se on täydellisesti väärä otaksuma! Herra Fauville kuoleman uhkaamana työskentelemässä vaimonsa turmioksi tällä pirullisella tavalla? Mahdotonta! Mies, joka kävi virastossani mies, jonka te näitte, ajatteli vain yhtä asiaa: kuinka hän välttäisi kuoleman! Häntä hallitsi vain kauhu: kuolemankauhu. Sellaisella hetkellä ei mies tee kellolaitteita ja aseta ansoja, erittäinkin kun ansat eivät tuota hyötyä, jos hän ei kuole rikoksen kautta. Voitteko ajatella herra Fauvillen työskentelevän itsetoimivan koneen avustamana. Omin käsin panevan sinne kirjeitä, jotka hän on vaivautunut kirjoittamaan eräälle ystävälle kolme kuukautta sitten, järjestävän tapahtumia siten, että hänen vaimonsa näyttäisi rikolliselta ja sanovan: 'Kas niin! Jos minut murhataan, voin olla rauhallinen: Marie vangitaan!' Ei, teidän on myönnettävä, että sellaiset kauheat varovaisuustoimenpiteet ovat mahdottomia. Tahi jos hän on niin tehnyt… niin, jos hän sellaiseen ryhtyy, on hän varma siitä, että tulee murhatuksi. Se merkitsee, että hän alistuu murhattavaksi. Se merkitsee, että hän niin sanoaksemme, on samaa mieltä murhaajan kanssa ja kohtaa hänet puolitiessä. Lyhyesti ja selvästi, se merkitsee…"
Hän keskeytti ikäänkuin lausumansa ajatukset olisivat yllättäneet hänet. Toisetkin näyttivät yhtä hämmästyneiltä. Kaikki tekivät tiedottomasti johtopäätöksiä, joita he eivät itse oikein voineet käsittää. Don Luis ei irrottanut silmiään prefektistä ja odotti välttämätöntä sanaa.
Herra Desmalions mutisi:
"Kas niin, ette kai te väitä, että hän itse suostui…"
"Minä en väitä mitään, herra prefekti", sanoi don Luis. "Tähän saakka te olette seurannut omien ajatuksienne järjestelmällistä ja luonnollista kulkua ja ne ovat vieneet teidät nykyiseen tilanteeseen."
"Niin, niin, tiedän, mutta nyt näytän teille tämän otaksuman mahdottomuuden. Se ei voi olla oikea, emmekä me voi uskoa Marie Fauvillen viattomuuteen, jos emme halua otaksua jotain niin mahdotonta kuin herra Fauvillen osallistuminen omaan murhaansa. Sehän on naurettavaa!"
Hän nauroi, mutta se oli pakotettua naurua, joka ei kuulunut oikealta.