"Älkää liikahtako paikaltanne. Ja älkää avatko ovea millään verukkeella ennenkuin minä tulen ja päästän teidät. En viivy kauan."
Hän sulki oven jälkeensä ja meni ensimmäiseen kerrokseen. Hän ei tuntenut sitä tervettä rohkeutta, joka tavallisesti elähdytti häntä ennen suuria taisteluita. Tällä kertaa oli kysymyksessä Florence Levasseurin elämä ja vapaus, tappion seuraukset näyttivät hänestä pahemmalta kuin kuolema.
Käytävän ikkunan läpi näki hän salapoliisien pitävän vahtia pihamaalla Heitä oli kuusi. Hän näki myöskin Weberin eräässä työhuoneensa ikkunassa, jossa tämä seisoi silmäillen pihalle ja pitäen yhteyttä väkensä kanssa.
"Peijakas", ajatteli don Luis, "hän on vartiopaikallaan. Tästä tulee sitkeä homma. Hän epäilee jotain. No, on parasta tarttua härkää sarviin…"
Hän astui salongin kautta työhuoneeseen. Weber näki hänen tulevan.
Molemmat viholliset seisoivat kasvoista kasvoihin.
Seurasi muutaman hetken hiljaisuus ennenkuin kaksintaistelu alkoi, kaksintaistelu, jonka täytyi tulla nopeaksi ja rajuksi, ilman pienimmänkään heikkouden tahi hajamielisyyden merkkiä kummaltakaan puolen. Se ei voisi jatkua kauempaa kuin kolme minuuttia.
Weberin kasvot kuvastivat sekaisin levottomuutta ja iloa. Ensimmäisen kerran oli hänellä lupa, niin, käsky, taistella tätä kirottua don Luisia vastaan, johon hän ei milloinkaan ollut saanut tilaisuutta purkaa vihaansa. Ja hänen ihastuksensa oli sitä suurempi kuin hänellä oli kaikki valtit kädessään, sillä don Luis oli vahingoittanut asemaansa puolustamalla Florence Levasseuria ja väärentämällä tämän valokuvan. Toiselta puolen ei Weber unohtanut, että don Luis oli Arsène Lupin, ja se ajatus herätti hänessä levottomuutta. Hän nähtävästi tuumi:
"Pieninkin erehdys… ja minä olen myyty."
Hän alkoi taistelun leikin varjolla:
"Vai niin, te ette ollut neiti Levasseurin luona niinkuin palvelijanne väitti."