"Edmond ei ollut minun poikani, vaan poikapuoleni, mieheni ja hänen ensimmäisen vaimonsa poika."
"Vai niin, Edmond Fauville…" mutisi prefekti, mutta ei täydentänyt ajatustaan.
Parissa minuutissa oli koko tilanne muuttunut. Tuomarien silmissä ei rouva Fauville enää ollut leski eikä äiti, jota mihin hintaan hyvänsä oli säästettävä. Hänestä oli äkkiä tullut nainen, jota asianhaarat pakottivat heitä kuulustelemaan.
Poliisiprefekti jatkoi:
"Tunnetteko tämän turkoosin?"
Hän otti kiven ja tarkasti sitä näyttämättä vähintäkään hämmästyksen merkkiä.
"En", sanoi hän. "Minulla on vanhanaikainen turkoosikaulanauha, jota en koskaan käytä, mutta sen kivet ovat suurempia eikä mikään niistä ole näin säännöttömästi muodostunut."
"Me löysimme sen tuosta kaapista", sanoi herra Desmalions, "se kuuluu sormukseen, joka on erään tuntemamme henkilön oma."
"Silloin teillä täytyy olla se henkilö käsissänne", sanoi hän innokkaasti.
"Hän on täällä", sanoi prefekti osoittaen don Luisia, joka seisoi hiukan syrjässä eikä senvuoksi ollut herättänyt rouva Fauvillen huomiota.