"Sydämeni jyskyttää haljetakseen. Mitä tämä kaikki merkitsee? En ole tehnyt mitään pahaa. En tiedä mitään. Tehän kerroitte minulle aamulla… Mies raukkani… ja tuo rakas Edmond, joka piti minusta… ja jota minä rakastin! Minkä vuoksi minä olisin heidät tappanut? Sanokaa! Miksi ette vastaa? Eihän tehdä murhaa ilman syytä, eikö niin? Ettekö voi vastata?"
Hänet valtasi jälleen viha ja hän seisoi yhteenpuristettuine käsineen tuomariensa edessä ja huudahti:
"Te ette ole parempia kuin pyövelit… teillä ei ole mitään oikeutta kiduttaa naista tällä tavoin. Kauheata! Syyttää minua… vangita minut… turhanpäiten! Se on halveksittavaa! Sellaisia pyöveleitä! Ja erittäinkin te," sanoi hän kääntyen Perennaan, "te se olette — niin, minä tiedän — te se olette viholliseni. Oh, minä ymmärrän! Teillä oli omat syynne ollessanne täällä eilen illalla. Miksi ei teitä vangita? Miksi, vaikka te olitte täällä minä olin muualla, enkä minä tiedä mitään, ehdottomasti en mitään koko tapahtumasta. Minkä vuoksi ei teitä vangita?"
Viimeiset sanat sanottiin tuskin kuuluvasti. Hänellä ei ollut yhtään voimia jäljellä. Hänen täytyi istuutua.
Perenna meni hänen luokseen, kohotti hänen päätään, niin että kyynelten täyttämät kasvot näkyivät ja sanoi:
"Jäljet molemmissa omenissa ovat aivan samanlaiset. Ei ole senvuoksi epäilystäkään siitä, että molemmat eivät olisi teidän tekemiänne."
"Ei", sanoi rouva Fauville.
"Kyllä," selitti Perenna. "Se on tosiasia, jota on mahdoton kieltää. Mutta tuon toisen jäljen teitte te ensin, se tahtoo sanoa, teidän on täytynyt purra omenaa eilen, esimerkiksi…"
Rouva Fauville sopersi:
"Luuletteko niin? Niin, voi olla, nyt muistan… eilen aamulla…"