Mutta minkälainen vihollinen? Mitä hän halusi? Vain Perennan vangitsemistako?
Koko jäljellä olevan osan iltapäivää oli don Luis levoton ja suuttunut salaisuuteen, joka ympäröi häntä, hermostunut oman toimettomuutensa vuoksi ja erittäinkin uhkaavan vangitsemisen vuoksi, joka tietenkään ei pelottanut häntä, mutta saattoi kuitenkin hidastuttaa hänen liikkeitään.
Kun hänelle kello kymmenen aikaan sanottiin, että eräs mies, joka sanoi nimekseen Alexandre, välttämättä halusi tavata häntä ja kun hän havaitsi Mazerouxin pukeutuneen tuntemattomaksi, heittäytyi hän tätä vastaan, ravisti ja huudahti:
"Vai niin, te tulette vihdoinkin! Mitä minä sanoin, te ette voi suorittaa mitään etsivässä osastossa ja silloin te tulette minun luokseni. Tunnustakaa se pölkkypää! Nyt te tarraudutte minuun kiinni? Oh, kuinka se on naurettavaa! Kas niin, laulakaa nyt. Herra jumala, kuinka tyhmältä te näytätte! Miksi ette vastaa? Kuinka pitkälle olette tulleet etsivässä osastossa? Sanokaa, kiiruhtakaa! Minä selvitän kaikki viidessä sekunnissa. Tehkää minulle vain parilla sanalla selko tutkimuksistanne, niin selitän teille kaikki käden käänteessä. No, te sanotte siis?"
"Mutta, isäntä!" sopersi Mazeroux aivan hölmistyneenä.
"Mitä? Pitääkö minun kiskoa sanat pihdeillä? Kiiruhtakaa! — No, minä alan. Se koskee ebenholtsikeppistä miestä, eikö niin?"
"Niin".
"Oletteko löytäneet hänen jälkensä?"
"Olemme."
"Edelleen."