"Hän ei ole niitä, jotka murhaavat", ajatteli Luis. "En voi uskoa hänen olevan kanssarikollisen. Ja kuitenkin… kuitenkin…"
Hän meni yli lattian ikkunan luota ovelle. Italialainen maaseutu seinällä kiinnitti hänen huomiotaan. Sitten luki hän hyllyllä olevien kirjojen nimiä. Siinä oli ranskalaisia ja ulkomaalaisia teoksia, romaaneja, näytelmäkappaleita, esseitä ja runokokoelmia, jotka todistivat hienostuneesta ja monipuolisesta mausta. Hän näki Racinen Danten vieressä, Stendhalin Edgar Allan Poen vieressä, Montaignen Goethen ja Vergiliuksen välissä. Ja sillä selvänäköisyydellä, joka saattoi hänet mistä esinekokoelmasta hyvänsä huomaamaan yksityisseikkoja, jotka eivät satu kenen tahansa silmään, näki hän, että eräs Shakespearen englantilaisen painoksen osista ei näyttänyt aivan samanlaiselta kuin muut. Sen punaisessa nahkaselässä oli jotain erikoista, jotain jäykkää, siinä ei ollut noita hienoja rakoja ja raitoja, jotka todistavat, että kirjaa on usein käytetty. Se oli kahdeksas osa. Hän otti sen käteensä niin hiljaa ja varovaisesti kuin saattoi.
Hän ei ollut erehtynyt. Kirja oli säiliö, jonkunlainen ontto rasia, jota saattoi käyttää piilopaikkana ja sen sisällä oli tavallista kirjepaperia, erilaisia kirjekuoria sekä muutamia arkkeja viivattua paperia, kaikki samaa suuruutta.
Hänen silmiinsä pisti heti viivatun paperin muoto. Hän muisti paperin, jolle Echo de Francen kirjoituksen käsikirjoitus oli kirjoitettu. Viivaus oli sama; suuruus ja muotokin näyttivät olevan samat.
Katsoessaan lehtiä näki hän viimeistä edellisellä lehdellä kiireesti lyijykynällä kirjoitettuja numeroita ja sanoja.
Hän luki:
'Bulevardi Suchet
Ensimmäinen kirje. Yöllä 15. huhtikuuta.
Toinen. Yöllä 25. päivä.
Kolmas ja neljäs. Yöllä 5. ja 15. toukokuuta.