d'Artagnan, Portos… ja Monte-Cristo
Kello oli puoli viisi; poliisiprefekti Desmalions ei ollut vielä tullut takaisin virastoonsa. Hänen yksityissihteerinsä asetti kirjoituspöydälle pinkan kirjeitä ja raportteja, jotka hän oli päällikölleen järjestänyt, soitti ja sanoi lähetille, joka tuli sisään suuresta ovesta:
"Herra prefekti on kirjeellisesti kutsunut tänne muutamia herroja kello viideksi. Tässä ovat nimet. Osoita heidät eri odotushuoneisiin, etteivät he voi keskustella keskenään ja anna minulle heidän korttinsa kun he tulevat."
Lähetti katosi. Sihteerin mennessä omaan huoneeseensa johtavalle pienelle ovelle aukeni pääovi ja sisään astui mies, joka pysähtyi ja nojasi horjuen tuolin selustaan.
"Vai niin, tekö se olette, Vérot!" sanoi sihteeri. "Mitä on tapahtunut? — Mistä on kysymys?"
Tarkastaja Vérot oli suuri ja karkeatekoinen mies leveine niskoineen, olkapäineen ja punertavine hipiöineen. Hän oli nähtävästi voimakkaan mielenliikutuksen vallassa, sillä hänen punasuoniset ja tavallisesti niin verevät kasvonsa näyttivät nyt melkein vaaleilta. "Oh, ei mitään, herra sihteeri," sanoi hän.
"Kyllä, kyllä, te ette ole näköisenne, kasvonne ovat harmaat… ja kuinka te läähätätte!"
Päällikkö Vérot kuivasi otsaansa, kokosi voimiaan ja sanoi:
"Olen vain hiukan väsynyt. Viime aikoina olen ponnistellut yli voimieni; olen ollut sangen innokas selvittämään erästä juttua, jonka herra prefekti on jättänyt huolekseni. Mutta minusta tuntuu joka tapauksessa kummalliselta."
"Haluatteko jotain vahvistavaa?"