"Liian myöhään! Minä tulen liian myöhään!" sammalsi hän.
Ja hän vaipui tuolille, väänteli käsiään ja nyyhkytti:
"Oh, ne roistot, ne roistot!"
Hän oli kalpea, kuoppaposkinen, viidenkymmenen ikäinen mies sairaalloisine ulkonäköineen. Hänen päänsä oli kalju ja otsalla syviä ryppyjä. Hänen leukansa ja korvalehtensä nytkähtelivät hermostuneesti. Silmät olivat kyyneleissä.
Prefekti kysyi:
"Mitä te tarkoitatte, hyvä herra? Tarkastaja Vérot'n murhaajat?
Voitteko mainita heidät, auttaa meitä etsimisessämme?"
Hippolyte Fauville pudisti päätään.
"Ei, ei, se ei hyödyttäisi mitään nyt… minun todistukseni eivät olisi riittäviä… ei, varmasti ei…"
Hän oli jo noussut tuoliltaan ja seisoi siinä anteeksi pyydellen.
"Herra prefekti, olen vaivannut teitä turhanpäiten, mutta halusin tietää… toivoin, että tarkastaja Vérot olisi pelastunut. Hänen todistuksensa yhdessä minun kanssani olisi ollut korvaamaton. Mutta hän on ehkä ehtinyt kertoa teille…"