"Sen sanoo herra prefekti teille huomenna. Vielä sana". Hän avasi pahvikotelon, jonka Vérot oli jättänyt. "Tiedättekö jotain tästä suklaapalasta? Ja näistä hampaiden jäljistä?"
"Hirveätä!" sanoi insinööri. "Mistä tarkastaja sen löysi?"
Hän vaipui jälleen tuolille, mutta vain silmänräpäykseksi, sitten hän nousi ja ryntäsi ovelle:
"Minun täytyy mennä, herra prefekti, minun täytyy mennä. Huomen aamulla varhain näytän teille… silloin on minulla kaikki todisteet. Ja poliisin on suojeltava minua. Olen sairas, tiedän sen, mutta minä haluan elää. Minulla on oikeus elää… ja pojallani myös… ja me elämme! Oh, ne roistot!"
Ja hän horjui ulos kuin juopunut.
Herra Desmalions nousi nopeasti.
"Annan panna toimeen tutkimuksen tämän miehen luona. Annan vartioida hänen taloaan. Olen jo puhelimitse ilmoittanut salapoliisiosastoon. Odotan tänne erästä, johon suuresti luotan."
Don Luis sanoi:
"Herra prefekti, pyydän teitä hartaasti antamaan minulle valtuuden toimittaa tiedusteluja. Cosmo Morningtonin testamentti tekee sen velvollisuudekseni, ja sallikaa sanoa, myöskin minun oikeudekseni. Herra Fauvillen viholliset ovat osoittaneet tavatonta viekkautta ja rohkeutta. Haluan saada kunnian seisoa vaarallisimmalla paikalla tänä yönä, herra Fauvillen talossa, lähellä häntä."
Prefekti epäröi. Hän kai ajatteli, kuinka don Luis Perennan etujen mukaista olisi, jos ei ketään Mornington-perillistä löydettäisi tahi että tämä saisi tilaisuuden astua heidän ja miljoonaperinnön väliin. Herra Desmalions mittaili silmillään näitä tarmokkaita kasvoja, näitä viisaita silmiä, samalla kertaa viattomia ja pilkallisia, vakavia ja hymyileviä silmiä, joiden kautta varmastikaan ei voinut tunkeutua omistajan suljettuun luonteeseen, mutta jotka joka tapauksessa näyttivät ehdottoman kunniallisilta ja selkeiltä. Sitten kutsui hän sihteerinsä: