"Minkä vuoksi?"
"He eivät voi vangita minua."
"Miksikä ei?"
"Olettehan sen itse sanonut, pölkkypää! Ensiluokkaisen, pelottavan, kiistämättömän syyn!"
"Mitä tarkoitatte?"
"Minä olen kuollut!"
Mazeroux näytti hölmistyneeltä. Todistus huumasi hänet. Hän ymmärsi heti terveen järjen kannalta asian sen mahdottomuudesta huolimatta. Ja äkkiä purskahti hän nauruun, niin että hän vääntyi kaksinkerroin ja hänen huolestuneet kasvonsa vääristyivät mitä kummallisimmalla tavalla.
"Oh, isäntä, te olette samanlainen kuin ennenkin!… Hyvä Jumala, niin hauskaa!… Haluanko minä olla mukana? Senpä uskon! Niin usein kuin haluatte! Te olette kuollut ja haudattu ja ainiaaksi poissa!… Mainiota, mainiota…!"
* * * * *
Siviili-insinööri Hippolyte Fauville asui bulevardi Suchetilla, lähellä linnoituksia, keskikokoisessa talossa, jonka vasemmalla puolella oli pieni puutarha, johon hän oli rakennuttanut itselleen suuren paviljongin, joka muodosti hänen työhuoneensa.