Heillä ei ollut edes sitä katkeraa lohtua, jonka viha ja vimma tuottaa. Ketä vihata? He kuolisivat keskellä synkintä pimeyttä näkemättä viholliskasvojen pilkistävän esiin tästä armottomasta yöstä. He kuolisivat heille tuntemattoman hankkeen toteuttamista varten, ikäänkuin pelkkinä luvun lisääjinä, jotta järjettömät ennustukset kävisivät toteen ja täyttyisi julmien jumalien tahto, jolle kiihkoilijapapit olivat kaavailleet muodon. He olivat ennenkuulumattomalla tavalla joitakin sovitusuhreja, jonkin verenhimoisen uskonnon vaatimia teuraita, jotka kelpasivat sen jumalille!
Seinä kohosi heidän takanaan. Muutaman minuutin päästä se olisi pystysuorassa. Ratkaisu läheni.
Kerta toisensa jälkeen täytyi Stéphanen pidättää Véroniquea. Yhä lisääntyvä kauhu sekoitti nuoren naisen mieltä. Hän olisi tahtonut syöksyä alas…
"Sallikaa minun… minä pyydän", sopersi hän. "Minä en kestä enää…"
Jos hän vain olisi tavannut poikansa jälleen, olisi hän hillinnyt itsensä loppuun asti. Mutta Françoisia ajatellessaan hän menetti malttinsa. Varmaan oli lapsikin vangittuna… kidutettavana, ja varmaan uhrattaisiin hänetkin kammottavani jumalien alttarille, kuten äitikin.
"Ei, ei, kyllä hän tulee", vakuutti Stéphane. "Teidät pelastetaan… minä tahdon sen, minä olen siitä varma…"
Véronique vastasi houraillen:
"Hän on niinkuin mekin teljettynä… häntä poltetaan soihduilla… ammutaan nuolilla… hänen lihaansa raadellaan… Voi poikaparkaani…!"
"Hän tulee vielä, rakas ystävä… Hän sanoi teille, että mikään ei voi eroittaa äitiä ja poikaa, jotka ovat toisensa löytäneet…"
"Kuolemassa olemme löytäneet toisemme… vain kuolema meidät yhdistää. Ja tapahtukoon se heti…! En tahdo, että hän kärsii…"