"Hän on kuollut… niin, vanha druidi on kuollut… Konrad on hänet yllättänyt ja tappanut… vanha druidi on kuollut!"
Vorski epäröitsi jokseenkin kauan, valmiina käymään hervottoman ruumiin kimppuun, iskeäkseen hänkin vuorostaan. Mutta hän ei uskaltanut koskea tuohon mieheen kuolleena enempää kuin elävänäkään. Lopulta hän rohkaisi mieltään sen verran, että hyökkäsi sieppaamaan aseen haavasta.
"Ähä, roisto", huudahti hän, "nyt olet saanut ansaitun palkkasi! Konrad on kovakourainen mies. Ole varma siitä, Konrad, etten sinua unohda."
"Missähän se Konrad on?"
"Kivijumalan salissa. No, Otto, nyt minä riennän naisen luo, jonka vanha druidi oli sinne toimittanut, ja selvitän välini hänenkin kanssaan!"
"Uskotteko siis, että se on elävä nainen?" virnisti Otto.
"On, ja hyvin elävä onkin…! Samoin kuin vanha druidi. Se velho oli vain suupaltti veijari, joka saattoi osata salaisia temppuja, mutta jolla ei ollut mitään todellista voimaa… Tässä näemme siitä todistuksen…!"
"Ehkäpä hän oli veijari", huomautti rikostoveri. "Mutta sittenkin hän on merkeillään ilmoittanut teille, missä nämä luolat sijaitsevat. Ja mitä tarkoitusta varten? Ja mitä hän täällä puuhaili? Tunsiko hän todellakin Kivijumalan salaisuuden, tiesikö hän, millä tavalla se kivi voidaan anastaa, ja ihan tarkalleen sen paikan?"
"Ne ovat kaikki arvoituksia, siinä olet oikeassa", vastasi Vorski, jolla ei ollut halua yksityiskohtaisemmin tutkia seikkailua, "mutta sellaisia arvoituksia, joihin selitykset tulevat itsestään ja joista en tällä kertaa välitä, nyt kun pöyristyttävä olento ei enää ole niitä minulle esittämässä".
He tunkeutuivat kolmannen kerran ahtaasta läpikäytävästä. Vorski astui isoon saliin voittajana, pää pystyssä ja katse varmana. Enää ei ollut esteitä, ei enää vihollista. Oliko Kivijumala todellakin tuolla holvin kivilaattojen välissä vai oliko se jossakin muualla, siitä hän kyllä ottaisi selvän. Oli jäljellä vain tuo salaperäinen nainen, joka näytti Véroniquelta, mutta joka ei voinut olla Véronique ja jonka oikean persoonallisuuden hän pian paljastaisi.