Vorski oli sulkenut silmänsä, hänen päänsä pysyi painuneena, ja otsasuonet olivat tavattomasti pullistuneet. Ehkäistäkseen kaiken väliintulon Stéphanen puolelta huudahti don Luis:
"Kyllä sinä kohta puhut, veikkoseni! Kipu alkaa koskea vakavasti, eikö totta? Huimaako päätäsi? Muista… kerran vain vihellät… 'Sano, äiti, jaloillako pikku veneet…' ja minä keskeytän heti esitelmäni… Etkö tahdo? Etkö ole vielä kyllin kypsä? Syytä itseäsi! Älkääkä te, Stéphane, olko peloissanne Françoisin tähden. Minä vastaan kaikesta. Mutta ei mitään sääliä tätä hirviötä kohtaan! Ei, tuhat kertaa ei! Älkäämme unohtako, että hän on kaikki valmistanut ja kaikki suunnitellut kylmäverisesti ja ehdoin tahdoin! Älkäämme unohtako… Mutta minähän kiivastun. Tarpeetonta!"
Don Luis avasi kokoontaittamansa muistikirjan lehden, jolle Vorski oli kirjoittanut ennustuksen ja jatkoi pitäen sitä silmäinsä edessä:
— Se, mitä minulla vielä on sanottavana, on vähemmän tärkeää, kun suuri yleisselitys jo on annettu. Mutta täytyy kuitenkin koskea muutamiin yksityiskohtiin, purkaa Vorskin kuvittelema ja rakentama koneisto ja lopuksi puhua siitä osasta, jota miellyttävä vanha druidimme esitti… Olemme siis kesäkuussa. Se on noiden kolmenkymmenen uhrin teloittamiseen määrätty ajankohta. Kaiketi on veli Thomas sen niin määrännyt siksi, että valoisa kesäkuu ja yöllinen hetki ovat sopivia vastakohtia. Vuosiluku seitsemäntoista taas päättyy loppusointuun, jota hyvin vastaavat sanat 'vasamoista' ja 'noista'. Uhrien lukumääräksi on veli Thomas valinnut kolmekymmentä, koska Sarekin kallioita ja muistopatsaita on niin monta. Mutta Vorski näkee siinä nimenomaisen käskyn eli toimintaohjeen. Kesäkuussa vuonna seitsemäntoista tarvitaan kolmekymmentä uhria. Ne saadaan… Ne saadaan, mutta kuitenkin vain sillä ehdolla, että Sarekin kaksikymmentäyhdeksän asukasta — näemme kohta, että Vorskilla on vallassaan kolmaskymmenes uhrinsa — tahtovat jäädä saarelle kohtaloaan odottamaan. Matta silloin Vorski äkkiä kuulee Honorinen ja Maguennocin lähteneen. Honorine kyllä palaa ajoissa. Mutta palaako Maguennoc? Vorski ei epäröi: hän usuttaa Elfriden ja Konradin ajamaan ukkoa takaa, määräten heidät tavoittamaan ja tappamaan hänet. Hän epäröi sitäkin vähemmin, koska hän eräiden kuulemiensa sanojen nojalla otaksuu, että Maguennoc on ottanut mukaansa kalliin kiven, ihmeellisen hohtokiven, johon ei voi koskea, vaan joka on jätettävä lyijysäiliöönsä. (Maguennoc itse on niin lausunut.)
— Elfride ja Konrad lähtevät siis. Eräässä majatalossa sekoittaa Elfride myrkkyä Maguennocin aamukahviin. (Eikö ennustuksessa mainita myrkystäkin?) Maguennoc ryhtyy jatkamaan matkaansa. Mutta muutaman tunnin kuluttua hän tuntee sietämätöntä tuskaa ja kuolee melkein heti maantien äyräälle. Elfride ja Konrad rientävät paikalle, penkovat hänen taskujaan ja tyhjentävät ne. Ei mitään. Ei jalokiveä. Vorskin toivomukset eivät ole käyneet toteen. Mutta ruumis viruu kuitenkin siinä. Mitä sille tehdä? Se heitetään toistaiseksi lähellä olevaan ränstyneeseen hökkeliin, jossa Vorski muutamaa kuukautta aikaisemmin on rikostovereineen käynyt. Siellä Véronique d'Hergemont sen löytää… Mutta tuntia myöhemmin hän ei enää näe sitä siellä, ympäristöllä väijyvät Elfride ja Konrad kun ovat sen vieneet pois ja, tälläkin kertaa vain toistaiseksi, kätkeneet pienen hyljätyn linnan kellariin.
— Yksi uhri on kaatunut. Ja sivumennen tahdon huomauttaa, että Maguennocin ennustelut järjestyksestä, jossa nuo kolmekymmentä uhria — hänestä itsestään alkaen — teloitetaan, eivät perustu mihinkään. Profeetta ei siitä mainitse mitään. Joka tapauksessa Vorski toimii umpimähkään. Sarekissa hän ryöstää Françoisin ja Stéphane Marouxin, ja sitten hän sekä varovaisuussyistä että matkatakseen saaren halki huomiota herättämättä ja helpommin tunkeutuakseen priiorintaloon pukeutuu Stéphanen vaatteisiin, samalla kun Reinhold vetää ylleen Françoisin puvun. Tehtävä ei enää ole vaikea. Talossa on vain vanha ukko, herra d'Hergemont ja palvelijatar Marie le Goff. Kun heidät on raivattu tieltä, voidaan penkoa huoneissa, varsinkin siinä, joka oli Maguennocin hallussa. Kukapa tietää, tuumii Vorski — joka ei vielä ole kuullut, mitä tuloksia Elfriden retkestä oli, — kukapa tietää, vaikka Maguennoc olisi jättänyt taloon ihmeellisen jalokiven?
— Siellä kaatuu Marie le Goff ensimmäisenä uhrina, jonka kurkkuun Vorski tarttuu, iskien siihen puukkonsa. Mutta silloin purskahtaakin verivirta roiston kasvoille. Säikähtyen, saaden tuollaisen pelkurimaisen puuskan, joka hänet ajoittain lannistaa, hän pakenee, usutettuaan ensin Reiholdin herra d'Hergemontia vastaan.
— Lapsen ja vanhuksen välillä kestää kamppailu kauan. Se siirtyy läpi koko huoneiston, ja loppuratkaisu sattuu tapahtumaan Véronique d'Hergemontin nähden. Herra d'Hergemont saa surmansa. Samalla hetkellä saapuu Honorine. Hän kaatuu. Neljäs uhri.
— Tapaukset seuraavat nopeasti toisiaan. Yön kuluessa alkaa pakokauhu. Sarekin hätääntyneet asukkaat, jotka näkevät Maguennocin ennustusten toteutuvan ja heitä kauan uhanneen onnettomuuden hetken tulleen, päättävät paeta. Sitä juuri Vorski poikineen odottaakin. Varastamallaan moottoriveneellä he hyökkäävät pakolaisten jälkeen, ja nyt alkaa kauhea ajojahti, veli Thomasin ennustama suuri isku kumahtaa:
'Meri, murhaajat, Tuoni uhreja niittää.'