Aivan hiljaa, kuin pelon kuristamana, Gertrude sammalsi Véroniqueen tuijottaen:
"Kas… kas… se pitää paikkansa… Tiedättekö, kuinka monta henkeä oli veneissä ilman sisariani ja minua? Tiedättekö? Kaksikymmentä… Laskekaa siis… Kaksikymmentä, ja lisäksi tulee Maguennoc, joka kuoli ensimmäisenä… ja sitten herra Antoine, joka kuoli hänen jälkeensä… ja sitten pikku François ja herra Stéphane, jotka hävisivät, mutta ovat myöskin kuolleet, lisäksi ovat Honorine ja Marie le Goff kuolleet. Laskekaa siis… se tekee kuusikolmatta… kuusikolmatta… Eikö se lyö yhteen? Kuusikolmatta vähennettynä kolmestakymmenestä… Tottahan käsitätte? Ne kolmekymmentä ruumisarkkua ovat täytettävät… Kun siis vähennetään kuusikolmatta kolmestakymmenestä, niin jää neljä… eikö niin?"
Hän ei kyennyt enää puhumaan, kieli takertui kitalakeen. Mutta Véronique kuuli hänen kuitenkin tavu tavulta änkyttävän seuraavat hirvittävät sanat:
"Häh? Käsitättekö? On jäljellä neljä… Archignatin kolme sisarusta, jotka pidätettiin ja teljettiin pesukotaan… ja sitten te… Eikö lasku siis pidä paikkaansa? Neljä ristiä… Neljä naista ristillä, tiedättehän… Lasku on selvä… Ne neljä olemme me… Saarella ei ole enää muita kuin me… neljä naista…"
Véronique kuunteli ääneti… Hänen iholleen nousi hikeä.
Hän kohautti olkapäitänsä.
"No, kun saarella kerran ei enää ole muita kuin me, niin mitä sitten pelkäätte?"
"No niitä! Niitä!"
Hän kävi kärsimättömäksi.
"Neljä naista ristillä…"