"Emmehän toki. Indre on joen toisella puolen... Tämä ranta on Creusea."
Isidore oli ihan ymmällä. Aiguillen linna! Creusen departementti! Aiguille Creuse! Salakirjoituksen avain! Voitto oli taattu, ratkaiseva, täydellinen.
Sanaakaan enää virkkamatta hän käänsi selkänsä naisille ja läksi tiehensä hoippuen kuin päihtynyt.
[KUUDES LUKU]
Beautrelet teki oitis päätöksensä: hän toimisi omin päin. Poliisille ilmoittaminen olisi liian vaarallista. Sitäpaitsi, kun hän voisi esittää ainoastaan otaksumia, pelkäsi hän oikeuden vitkallisuutta, ehdottomasti sattuvia varomattomuuksia, kokonaista alustavaa tutkimusta, jonka kestäessä Lupin varmasti saisi vihiä hankkeesta ja ehtisi peräytyä hyvässä järjestyksessä.
Kello kahdeksan seuraavana aamuna hän lähti käärö kainalossa majatalosta, jossa oli asunut Cuzionin lähistöllä ollessaan, meni ensimmäiseen eteen osuvaan metsikköön, riisui työmiespukunsa ja oli taas sama englantilainen maalari kuin ennenkin. Sitten hän etsi käsiinsä Eguzonin kauppalan notaarin.
Hän kertoi pitävänsä paljon seudusta ja sopivan asunnon löytäessään mielellään asettuvansa sinne vanhempainsa kanssa.
Notaari luetteli useitakin kartanoita. Beautrelet huomautti, että oli puhuttu Aiguillen linnasta Creuse-joen varrella.
"Kyllä, mutta Aiguillen linnan on jo viisi vuotta omistanut eräs liiketuttavani, eikä se ole myytävänä."