Hän tarttui Beautreletin käteen, ja he tunkeusivat pensaikkojen pimentoon. Heidän päästyään ruohikolle puiston keskelle tuli valoisampaa, kuu pilkisti pilvien lomasta, ja he näkivät edessään linnan huipukkaat tornit, — ne oli rakennettu sen korkean, terävän kärjen ympärille, josta linnalla oli nimenään Aiguille — neula. Ei ainoassakaan ikkunassa valoa. Ei hisahdustakaan missään.
Valméras tarttui kumppaniansa käsivarteen.
"Hiljaa!"
"Miksi?"
"Näettehän... koirat tuolla..."
Kuului murinaa. Valméras vihelsi hyvin hiljaa. Kaksi valkeata haamua hyökkäsi esiin ja heittäysi isäntänsä jalkoihin.
"Kas niin, pienokaiset... alallanne... noin... älkää hievahtako..."
Ja hän virkkoi Beautreletille:
"Ja nyt matkaan. Olen levollinen."
"Oletteko varma tiestä?"