Hän tarttui Isidoren käsivarteen ja osoitti Raymondea, joka käveli heidän edellään.
"Katso häntä. Hänen kävellessään huojuu hänen vyötärönsä tavalla, jota en voi katsella tuntematta väristystä läpi ruumiini. Mutta koko hänen olentonsa herättää minussa tämän mielenliikutuksen ja rakkauden vavistuksen — hänen liikkeensä kuten liikkumattomuutensa, hänen äänettömyytensä kuten hänen äänensä sointukin. Vain täten käveleminenkin hänen jälessään tuottaa minulle todellista nautintoa. Oi, Beautrelet, voineeko hän milloinkaan unohtaa, että minä olen ollut Lupin? Koko tuo menneisyys, jota hän inhoaa, onnistuuko minun häivyttää se hänen mielestään?"
Hän hillitsi itsensä ja väitti kovapintaisen varmaan sävyyn:
"Hänen pitää unohtaa! Hänen pitää unohtaa, koska minä olen kaikki uhrannut hänen tähtensä. Olen uhrannut Onton neulan saavuttamattoman turvapaikan. Olen uhrannut aarteeni, valtani, ylpeyteni... uhraan kaikki... en tahdo enää olla mikään... ainoastaan rakastava mies... kunniallinen mies, koskapa Raymonde ei voi muuta rakastaa. No mitäpä sillä väliä, jos olenkin kunniallinen? Eihän se ole häpeällisempää kuin muukaan."
Tämä iva pääsi niin sanoen tajuttomasti hänen huuliltaan. Hänen äänensä oli totinen kuin ennenkin ja ilman pilkan sävyä. Ja hän sanoi hillityn intohimoisesti:
"Katsos, Beautrelet, kaikista rajattomista riemuista, mitä olen nauttinut seikkailuelämäni aikana, ei yksikään vastaa sitä riemastusta, jota minulle tuottaa hänen katseensa silloin kun hän on tyytyväinen minuun. Silloin tunnen itseni aivan heikoksi, ja mieleni tekee itkeä..."
Itkikö hän? Beautrelet luuli näkevänsä, että hänen silmänsä olivat kosteat. Kyyneliä Lupinin silmissä! Rakkauden kyyneliä!
— — —
He lähestyivät vanhaa veräjää, joka johti maatalon pihaan.
Lupin pysähtyi hetkiseksi ja mutisi: