"Ei, portailta ja eteisestä hän olisi suunnannut kulkunsa enemmän vasempaan. Ellei..."
Sama ajatus hätkähdytti molempia. He kurottausivat ulos. Heidän allaan oli seinää vasten nostettu tikapuut ensimmäiseen huonekertaan. Kivikuistille heijastui valoa. Ja toinen mies, myös jotakin kantaen, kapusi kuistin kaiteen yli, riensi alas tikkaita ja pakeni samaa tietä kuin edeltäjänsäkin.
Kauhistuneenapa hervotonna valahti Suzanne polvilleen, kuiskaten:
"Meidän täytyy huutaa... huutaa apua..."
"Kuka tulisi apuun? Isäsi... mutta entä jos siellä vielä on montakin miestä... ja he syöksyvät hänen kimppuunsa?"
"Me... me voisimme ilmoittaa palvelusväelle... sinun soittojohtosi vie niiden huonekertaan..."
"Niin, voimmehan... hyvä että muistit... kun vain ehättäisivät ajoissa!"
Raymonde etsi käsiinsä vuoteensa vierestä soittojohdon nastan ja painoi sitä. Ylhäältä kuului kilinää, ja heistä tuntui, että yöllisten vieraitten täytyi kuulla soitto hyvin selvästi tuonne alas.
He odottivat. Hiljaisuus kävi kammottavaksi, eikä pienintäkään henkäystä kahahdellut pensaitten lehdissä.
"Minua pelottaa... minua pelottaa..." hoki Suzanne.