Mutta siinäpä on samassa Emerson, vaaleanvihreitten niittujen aamunraikas hyväpaimen, uuden, luonnollisen ja tarttuvan optimismin mies. Hän ei vie meitä syvyyksien partaalle. Hän ei johda meitä pois tutuista pikku piireistämme, sillä kaikki sijaitsee saman taivaan alla: jääkentät, meri, ikuiset lumet, palatsi, navetta, köyhän sammunut liesi ja sairaan vuode; ja kaikki ne puhdistuvat samojen ikuisten voimien alaisina.

Monelle hän on tullut juuri sinä hetkenä, jona hänen on täytynyt tulla, kun uusien ilmoitusten tarve on kehittynyt elinkysymykseksi. Sankarillisuuden hetket ovat vähemmän näkyväisiä, kieltäymyksen hetket eivät vielä ole tulleet takaisin; meillä on jälellä vain arkinen elämä ja kumminkaan emme voi elää ilman suuruutta. Hän on löytänyt melkein hyväksyttävän tarkoituksen tälle meidän elämällemme, jolla ei enää ollut perinnäisiä näköalojaan, ja ehkäpä hän on kyennyt meille osottamaan, että se elämä on tarpeeksi ihmeellinen, tarpeeksi syvä ja tarpeeksi suuri riittääkseen itse omaksi päämääräkseen. Hän ei niistä asioista tiedä enempää kuin muutkaan; mutta hänen tekonsa on rohkeampaa ja hänellä on luottamusta salaperäisyyteen. Pitää elää teidän, jotka vietätte päiviä ja vuosikausia toimettomina, ajatuksettomina, valottomina, sillä teidän elämänne on kaikesta huolimatta käsittämätöntä ja jumalallista. Pitää elää, koska kellään ei ole oikeutta vetäytyä pois arkiviikkojen henkisistä tapauksista. Pitää elää, koska joka-ainoalla hetkellä on oma sisäinen ihmeensä ja oma sanomaton merkityksensä. Pitää elää, koska ei yksikään teko, ei sana, eikä yksikään liike pääse irti vaatimuksista, joita ei voi selittää maailmassa, "missä on paljon tekemistä ja vähän tietämistä".

Ei ole mitään suurta eikä pientä elämää, ja Reguluksen tai Leonidaan teoilla ei ole niin mitään merkitystä kun vertaan niitä johonkin sieluni salatun olemassaolon kohtaan. Se voisi tehdä mitä hekin tekivät tai olla tekemättä, sellaiset asiat eivät ylety sen piiriin; kun Regulus palasi Kartagoon, oli hänen sielunsa varmaan yhtä hajallinen ja välinpitämätön kuin työhönsä käyvän tehtaalaisen. Sielu on liian kaukana kaikista meidän teoistamme; se on liian kaukana kaikista meidän ajatuksistamme. Se elää syvällä meidän olemuksessamme yksinäistä elämää, josta se ei puhu; eikä niistä korkeuksista, joissa se vallitsee, enää erota olentojen eroavaisuuksia. Me vaellamme sielumme taakan alla, eikä sen ja meidän välillä ole mitään suhteellisuutta. Sielu ei ehkä koskaan aprikoi, mitä me teemme, sen voi lukea jo meidän kasvoiltammekin. Jos voisi kysyä jonkun toisen maailman älylliseltä olennolta, millainen on ihmisten kasvojen yhteisvaikutelma, niin hän, nähtyään heidät ilossa, surussa ja tuskassa, aivan varmaan vastaisi: Ne näyttävät ajattelevan jotain muuta. Ole suuri, ole viisas ja jalopuheinen. Sillan korvassa almua anovan kerjäläisen sielu ei tule kateelliseksi, mutta sinun sielusi ehkä kadehtii hänen hiljaisuuttaan. Sankari tarvitsee arki-ihmisen hyväksymistä, mutta arki-ihminen ei kaipaa sankarin hyväksymistä, ja hän elää elämäänsä levollisesti niinkuin se, jonka aarteet ovat hyvässä tallessa. "Kun Sokrates puhuu", sanoo Emerson, "niin Lysis ja Menexenes eivät ollenkaan häpeä vaitioloaan. Hekin ovat suuria. Ja Sokrates viittaa heihin ja rakastaa heitä puhuessaan, koska jokainen ihminen sisältää sen totuuden ja on itse se totuus, jota kaunopuhuja julistaa. Mutta juuri siitä syystä, että kaunopuhuja osaa sitä julistaa, tuntuu hänessä tuo totuus asuvan jo höllemmässä; ja sen vuoksi kaunopuhuja lähestyy noita ihailtavia vaitiolon miehiä nöyrästi ja kunnioittavasti."

Ihminen himoo selityksiä. Hänelle pitää näyttää hänen elämänsä. Hän iloitsee, kun hän jossakin tapaa sattuvan tulkinnan jostakin pikkueleestä, jonka hän teki viisikolmatta vuotta sitten. Tässä ei ole mitään pikku elettä, vaan on suurin osa meidän arkipäiväisen sielumme asenteista. Tästä ei löydä sitä ikuisuuden piirrettä, joka on ominainen Markus Aureliuksen ajattelulle. Markus Aurelius, hän on itse ajattelu korkeimmassa asteessaan. Mutta kuka meistä muuten elää Markus Aureliuksen elämää? Tässä on vain ihminen, ei muuta. Häntä ei ole mielivalloin suurennettu; hän on vain lähempänä meitä kuin tavallisesti. On Jussi karsimassa puitaan, on Pekka veistämässä pirttiään, sinä puhumassa minulle elon korjuusta, minä antamassa sinulle kättä; mutta meidät on asetettu semmoiseen kohtaan, jossa olemme jumalten kosketuksissa, ja me hämmästymme omia tekojamme. Emme tienneet, että kaikki sielun kyvyt olivat esillä, emme tienneet, että kaikkeuden lait odotellen ympäröitsivät meitä; ja niin me käännymme katsomaan toisiimme, sanattomina, niinkuin ihmeen yllättäminä.

Emerson on tullut yksinkertaisin tavoin todistamaan tätä meidän sielumme yhtäläistä ja salaista suuruutta. Hän on ympäröinyt meidät hiljaisuudella ja ihailulla. Hän on vuodattanut valojuovan kotiin palaavan käsityöläisen askeliin. Hän on osottanut meille kaikki taivaan ja maan voimat, kuinka ne ovat mukana kannattamassa kynnystä, jolla pari naapurusta puhelee sateesta tai nousevasta tuulesta, ja kahden toistaan lähestyvän kulkijan yläpuolella hän saa meidät näkemään Jumalan kasvot, jotka hymyilevät niin ikään Jumalan kasvoille. Hän on meidän arkista elämäämme lähempänä kuin yksikään. Hän varoittaa meitä ennakolta ja on siinä kohden kaikkein huolellisin, uutterin, taitavin ja tarkin, ehkäpä inhimillisin. Hän on arkipäivien viisas, ja arkipäivät muodostavat itse asiassa meidän olemuksemme sisällön. Vuosikausia kuluu ilman intohimoja, ilman hyveitä, ilman ihmeitä. Opeta meitä pitämään arvossa elämän pieniä hetkiä. Jos minä tänä aamuna olen osannut toimia Markus Aureliuksen hengessä, niin älä sinä tule minun toimiani korostamaan, sillä minä tiedän itsekin, että on jotakin tapahtunut. Mutta jos minä luulen menettäneeni päiväni arvottomissa teoissa, ja sinä voit todistaa, että minä sittenkin olen elänyt yhtä syvästi kuin joku sankari ja että minun sieluni ei ole menettänyt oikeuksiaan, niin olet sinä tehnyt enemmän kuin jos olisit taivuttanut minut tänään pelastamaan viholliseni hengen, sillä sinä olet lisännyt minussa elämän summaa, elämän suuruutta ja elämän halua; ja huomenna minä ehkä taas osaan elää arvokkaasti.

VIII.

NOVALIS.

[Esipuheen katkelma Saïs'in oppilaiden käännöksestä.]

"Ihmiset vaeltavat eri teitä; ken niitä seuraa ja niitä vertailee, hän näkee ihmeellisiä ilmiöitä syntyvän" — niin sanoo kirjailijamme. Minä olen valinnut kolme sellaista ihmistä, joiden tiet johtavat kolmelle eri huipulle. Ruysbroeckin teosten piirissä olen nähnyt sielun siintävimmät huiput, Emersonilla taas säännöttömästi kaartoilivat ihmissydämen vaatimattomammat kukkulat. Tässä teoksessa joudumme ymmärryksen teräville häkilänpiikeille, jotka usein ovat pelottaviakin. Mutta piikkien välissä on viheriöitseviä painanteita ja niissä suloisen varjokkaita kätköjä, joiden ilma alati on kirkasta kuin kristalli.

On ihastuttavaa nähdä, kuinka ihmissielujen radat käyvät erilleen pyrkiessään saavuttamattomuutta kohden. Seuratkaamme hetkinen niiden kolmen sielun jälkiä, jotka äsken mainitsin. He ovat kukin tahollaan päässeet kauas keskimittaisen tietoisuuden tuttujen ja turvallisten rajaviivain yläpuolelle ja sieltä löytäneet totuuksia, jotka eivät ole toistensa kaltaisia, mutta jotka meidän kumminkin on otettava vastaan niinkuin kadonneet ja taas löydetyt sisaremme. Jokin kätketty totuus on se mikä meitä pitää elossa. Me olemme sen totuuden tiedottomia ja mykkiä orjia ja kannamme kahleita niin kauan kun ei se vielä ole näyttäytynyt. Mutta jos joku noista oudoista olennoista, jotka ovat moninaisuudessaan yhtenäisen ihmissielun tuntosarvia; — jos joku niistä pimeässä hapuillessaan hetkenkin saa tuota totuutta aavistaa, niin heti mitättöminkin meistä tuntee kuin jonkin äkillisen ja selittämättömän voiman avulla vapautuvansa jostakin. Paljastetun ja iäksi paenneen totuuden tilalle tulee uusi korkeampi, puhtaampi ja salaperäisempi totuus, ja vaikkei pinnalle näy mitään, niin viettää kaikkeuden sielu seijasta ja syvällistä juhlaa, johon me vain kaukaa ja hidastellen otamme osaa. Ja minä luulen, että se juuri sillä tavalla kohoaa ja lähestyy päämäärää, joka sille yksin on tuttu.