Ottakaamme siis huomioon, että kaikki se, mikä luo tietoisuutemme, johtuu aluksi ruumiistamme. Ajatuksemme vain järjestelee sitä, mitä aistimme sille hankkivat, ja kuvat ja sanat — nekin pohjaltaan ovat vain kuvia — joitten avulla se koettaa irtautua aisteista ja kieltää sen ylivallan, se taas saa juuri aisteilta. Kuinka tuo ajatus voisi pysyä sinä, mitä se oli, kun sille ei jää mitään siitä, mikä sen loi? Kun sillä ei enää ole ruumista, niin mitä se veisi mukanaan äärettömyyteen, tunteakseen itsensä, se, joka tajusi olemuksensa vain tuon ruumiin välityksellä?
Jonkun muiston yhteisestä elämästäkö? Riittäisivätkö nuo muistot, jotka haihtuvat jo tässä maailmassa, sitä ikuisesti erottamaan muusta maailmankaikkeudesta rajattoman tilan ja äärettömän ajan keskellä? Mutta, sanottaneen, minuudessamme ei ole ainoastaan sitä, mitä älymme siinä huomaa. Siinä on paljon sellaista, mitä aistimme eivät ole siihen tuoneet, siinä piilee ylempi olento kuin se, jonka tunsimme. Se on mahdollista, vieläpä varmaakin; tajuttoman, maailmankaikkeutta edustavan osa on perin suuri ja vallitseva.
Mutta kuinka tuo minä, jonka tunnemme ja jonka kohtalo yksin on meille tärkeä, tuntisi jälleen kaikki nämä seikat ja tuon korkeamman olennon, jota se ei koskaan ole tuntenut? Mitä se tekisi tuon vieraan läsnäollessa? Jos minulle sanottaisiin, että tuo vieras on juuri oma itseni, myönnän sen mielelläni. Mutta se, mikä tässä maailmassa tunsi ja mittasi riemuni ja murheeni ja sai syntymään muutamat harvat minulle jääneet muistot ja ajatukset, olisiko se tuo liikkumaton ja näkymätön vieras, joka eli minussa sitä tietämättäni, kuten minä puolestani luultavasti elän siinä, sen välittämättä sellaisesta läsnäolosta, joka tuo sille vain hataran muiston nyt olemattomasta seikasta? Nyt, kun se on astunut paikalleni ja saavuttaakseen laajemman tietoisuuden tuhonnut kaiken sen, mistä pikkutietoisuuteni maan päällä oli koottu, eikö silloin ala toinen elämä, jonka onnet ja onnettomuudet kulkevat pääni yli, uusilla siivillään hipaisemattakaan sitä olentoa, mikä minä nyt tunnen olevani?
VIII.
Ja kuinka lopulta selittäisimme, ettei syntymäämme edeltävä äärettömyys ole jättänyt mitään jälkeä tuohon tietoisuuteen, jonka piti jäädä eloon meidän jälkeemmekin? Eikö meillä siinä iankaikkisuudessa ollutkaan minkäänlaista tietoisuutta tai olisimmeko menettäneet sen maan päälle tultuamme? Onko syntymämme hetkellä tapahtunut tuollainen väkivaltainen siirtyminen, mistä kuolemanpelko johtuu?
Ei saattane kieltää, että tällä äärettömyydellä on meihin nähden samat oikeudet kuin sillä, joka seuraa kuolemaamme. Olemme yhtä hyvin edellisen kuin jälkimäisenkin lapsia ja välttämättömästi osallisia kummassakin. Jos väitätte, että elätte ikuisesti, pitää teidän myös myöntää, että olette ollut jo iäti olemassa. Ei voi kuvitella edellistä myöntämättä pakostakin jälkimäistä. Jollei mikään lopu, ei mikään alakaan, ottaen huomioon, että alku on jonkin loppu. Siis, vaikka olenkin ollut aina olemassa, ei minulla ole minkäänlaista tietoisuutta aikaisemmasta olostani, kun minun sitävastoin pitäisi viedä muassani aivan loppumattomien vuosisatojen rajattomiin näköpiireihin saakka tuo pieni tietoisuus, jonka olen hankkinut syntymäni ja kuolemani välisellä hetkellä.
Oikea minäni, joka on tulemassa iankaikkiseksi, olisi siis syntyisin vain tuolta lyhyeltä maanpäälliseltä oleskeluajaltani; kaikella aikaisemmalla ikuisuudella, joka vastaa täydellisesti sitä, mikä seuraa, koska se on sama, ei siis olisi mitään arvoa ja se heitettäisiin tyhjyyteen? Mistä johtuu tuo outo, muutamille merkityksettömille, vähäarvoisen kiertotähden pinnalla vietetyille päiville myönnetty etuoikeus? — Siitäkö, ettei meillä aikaisemmassa ikuisuudessa ollut minkäänlaista tietoisuutta? — Mitä me siitä tiedämme? Se tuntuu perin uskomattomalta. Miksi tuo tietoisuuden saavuttaminen olisi ainoalaatuinen ilmiö ikuisuudessa, jolla olisi käytettävänään lukemattomia miljardeja sattumuksia, joiden joukossa — jollei vuosisatojen äärettömyydelle piirretä rajoja — on mahdotonta tajuttavasti havaita muuta kuin että tuhannet yhteensattumat, joista nykyinen tietoisuuteni syntyi, esiintyivät monta kertaa.
Heti kun syventyy katselemaan tuon ikuisuuden salaperäisyyttä, missä kaikki, mitä tapahtuu, lienee jo ennenkin tapahtunut, tuntuu päinvastoin paljoa uskottavammalta, että meillä on ollut lukemattomia tietoisuuksia, jotka nykyinen elämämme peittää verhoonsa. Jos nuo tietoisuudet ovat olleet olemassa ja jos kuoltuamme jokin tietoisuus eläisi, pitäisi toistenkin elää, sillä ei ole mitään syytä, jonka vuoksi myöntäisimme maan päällä hankituille niin suuren etuoikeuden. Ja jos kaikkien elämä jatkuu ja ne kaikki heräävät samalla kertaa, mitä tulisi pienestä muutaman minuutin kestäneestä maanpäällisestä tietoisuudesta näihin ikuisiin olevaisuuksiin uponneina?
Ja muuten, jos se unohtaisikin kaikki entiset olevaisuutensa, mitä tulisi siitä kuolemanjälkeisen ikuisuutensa loppumattomien lisäjuoksujen ja sivuvirtojen joukossa — vähäpätöinen, mureneva saari, jota kaksi rajatonta valtamerta alituisesti jäytäisi? Se pysyisi siinä, heikkona ja satunnaisena, vain sillä ehdolla, ettei se hankkisi enää mitään lisää, pysyisi aina suljettuna, eristettynä ja rajoitettuna, kaikille tajuamattomana ja kaikesta välinpitämättömänä, kuulumattomien salaisuuksien, satumaisten aarteiden ja näkyjen keskellä. Ja siellä sen pitäisi aina vaeltaa mitään kuulematta ja näkemättä, ja se olisi varmasti pahin kuolema, pahin kohtalo, mikä saattaisi osaksemme tulla.
Kaikilla tavoin meitä siis ajetaan yleistietoisuuden tai muuttuvan tietoisuuden otaksumia kohti, joita nyt lähdemme tarkastelemaan.