Tämä väite on huomion arvoinen, mutta sillä olisi täysi arvonsa vasta sitten, kun olisi varmaa, ettei kukaan istunnossa läsnäolevista olisi tiennyt mitään A:n hulluudesta. Muutoin voi väittää, että hulluuden ajatus oli tunkeutunut jonkun heidän alitietoisuuteensa, toimii siellä luonteensa mukaisesti ja antaa herätetyille vastauksille sellaisen leiman, joka on sopusoinnussa sen sieluntilan kanssa, jonka se edellyttää vainajallakin olleen.
IX.
Totta puhuen, laajentamalla näin äärimmäisyyksiin mediumien kykyä hankimme itsellemme selityksiä, jotka torjuvat melkein kaikki, sulkevat kaikki tiet ja melkein täydellisesti riistävät hengiltä kyvyn ilmaista itsensä omalla valitsemallaan tavalla. Mutta miksi ne valitsevat juuri tuon tavan? Miksi ne rajoittuvat siihen? Miksi ne sulkeutuvat niin itsepäisesti ahtaalle alueelle, jota muisti pitää hallussaan kahden maailman rajoilla, ja josta meille ei voi saapua kuin epämääräisiä tai epäilyttäviä todisteita? Eikö niillä siis ole muuta pääsyä ulospäin eikä muita näköpiirejä?
Miksi ne jäävät oleskelemaan ympärillämme pienessä menneisyydessään, kun ne lihasta vapaina saattaisivat kahleitta harhailla ajan ja paikan koskemattomissa avaruuksissa? Eivätkö he vielä tiedä voivansa, ei meidän keskuudessamme, vaan omasta piiristään, löytää sitä merkkiä, joka todistaisi meille heidän elävän? Miksi he palaavat sieltä kädet ja sanat tyhjinä? Sitäkö siis löydetään äärettömyyden meressä kylpiessä? Onko kaikki alastonta, muodotonta ja valotonta viimeisen hetkemme tuolla puolen?
Jos niin on, sanokoot sen; ja pimentojen todistuksella on oleva ainakin suuruutta, jota liiaksikin puuttuu noista asianajajan tempuista ja tutkintotuomarin menetelmistä. Mitä etua on kuolla, jos kaikki elämän pikkumaisuudet jatkuvat? Maksaako tosiaan vaivan kulkea noita pelottavia solia, jotka päättyvät ikuisuuden kentille, muistaaksemme, että isoisämme sedän nimi oli Pekka, ja että Paavo serkkuamme vaivasivat suonenkatkeamat ja vatsatauti?
Silloin pitäisin parempana niille, joita rakastan, tyhjyyden juhlallista ja jäistä yksinäisyyttä. Jos heidän on vaikea, kuten he valittavat, saada äänensä kuuluville vieraan, syvässä unessa olevan elimistön kautta, kertovat he meille kylliksi tarkkoja pikkuseikkoja menneisyydestä todistaakseen, että saattaisivat ilmaista meille samanlaisia, jollei tulevaisuudesta, jota ehkä eivät vielä tunne, niin ainakin pienemmistä salaisuuksista, jotka ympäröivät meitä joka puolelta ja joita lähestymästä vain ruumiimme meitä estää.
On tuhansia suuria ja pieniä asioita, joita emme tiedä, ja jotka pitäisi huomata, kun vaivaiset maalliset silmät eivät enää katsetta kaihda. Näillä aloilla, joista vähäpätöinen seikka meidät erottaa, eikä tyhmissä lörpöttelyissä menneisyydestä, he löytäisivät lopulta oikean ja selvän todisteen, jota he näyttävät niin intohimoisesti hakevan. Vaatimatta suurta ihmettä, tuntuu sentään siltä, kuin olisi oikeus odottaa älyltä, jota ei mikään enää rajoita, toisenlaisia puheita kuin ne, joita se vältteli, ollessaan vielä aineen kahleissa.
7. luku.
Risti-ilmoitukset.