Se laskeutuu keskuuteemme siirtääkseen elämän toiseen paikkaan tai muuttaakseen sen muotoa. Tuomitkaa kuolema siis sen tekojen mukaan eikä sen mukaan, mitä me itse teemme, ennenkuin se on tullut tai kun se ei enää ole läsnä. Ja kuolema on jo ehtinyt kauas, kun alkaa tuo pelottava työ, jonka me koetamme pakottaa kestämään niin kauan kuin mahdollista, muka vakautuneina siitä, että se on ainoa turvamme unhotusta vastaan. Tiedän kyllä, että joltakin muulta kuin inhimilliseltä näkökannalta tuo työ on perin viatonta, ja että, kyllin korkealta katsottuna, lihan mätäneminen ei ole sen inhottavampaa kuin kukkasen kuihtuminen tai kiven rapautuminen. Mutta se pettää aistejamme, lannistaa rohkeutemme, hämmästyttää muistiamme, vaikka olisikin perin helppo välttää tuota epämieluista koetta.
Tulen puhdistamana muisto elää taivaan sinessä kuin ihana aate, ja kuolema on vain kuolematon syntymä, liekkikehdossa. Sen ovat historian viisaimmat ja onnellisemmat kansat syvästi tajunneet. Se, mitä haudoissamme tapahtuu, myrkyttää ajatuksemme samalla kertaa kuin ruumiimmekin. Ihmisten mielikuvituksessa riippuu kuoleman olemus ennen kaikkea hautaamisen muodosta; ja hautausmenot eivät ainoastaan määrää lähtevien osaa, vaan myöskin tänne jäävien onnen, sillä ne nostavat aivan elämän perälle tuon suuren kuvan, jota katsellessa elävien silmät joko rauhoittuvat tai joutuvat epätoivoon.
X.
Kuolemalle on siis ominaista vain yksi kauhu: tuon tuntemattomuuden, jonne se meidät syöksee. Älkäämme sitä uhmatessamme viivytelkö poistamasta sielustamme kaikkea sitä, mitä ilmestysuskonnot ovat sinne jättäneet. Muistakaamme vain, ettei meidän ole todistettava niiden todistamattomuutta, vaan niiden on näytettävä, että ne ovat tosia. Mutta nyt ei ole yhtään sellaista uskontoa, joka esittäisi meille todisteen, minkä edessä rehellinen äly voi kumartua. Sitäpaitsi ei kumartuminen yksin riittäisikään, todistuksen täytyisi olla eittämätön, että ihminen saattaisi täydellä oikeutuksella uskoa ja siten rajoittaa loppumatonta tutkimistaan.
Se Jumala, jonka mahtavin ja paras uskonnoista tarjoaa meille, on antanut meille järkemme, että käyttäisimme sitä täysin vilpittömästi koko laajuudessaan — koettakaamme saavuttaa ennen kaikkea ja kaikessa se, mikä näyttää olevan totta. Voiko hän vaatia, että me järjestämme huolimatta hyväksyisimme uskomuksen, jonka epävarmuutta sen viisaimmat ja innokkaimmatkaan puolustajat inhimilliseltä kannalta eivät kiellä? Se esittää meille vain hyvin epäilyksenalaisen tarinan, joka, vaikka se olisikin tieteellisesti perustettu, olisi vain kaunis siveydenopetus, ja jota tukevat vain yhtä epäilyttävät ennustukset ja ihmeet.
Tarvinneeko tässä huomauttaa, että Pascal, puolustaakseen tuota jo horjuvaa uskoa, silloin kuin se näytti olevan kunniansa kukkuloilla, yritti turhaan todistelua, joka sellaisenaan riittää hävittämään viimeisetkin uskon jätteet epäröivässä sielussa? Jos yksikään noista tavallisista todistuksista, joita teologit meille tarjoavat, ja jotka Pascal tunsi paremmin kuin kukaan muu, tutkisteltuaan ainoastaan niitä elämänsä loppuvuosina, jos yksikään noista todisteluista olisi kestänyt tarkastelun, niin hänen neronsa, yksi kolmesta tai neljästä syvällisimmästä ja terävimmästä, mitä ihmiskunnan keskuudessa on ollut, olisi antanut sille vastustamattoman voiman. Mutta hän ei viivykään noissa ponsilauseissa, joiden heikkouden hän liiankin selvästi tunsi, hän siirtää ne halveksuvasti syrjään, hän kerskuu, hän melkein iloitsee niiden voimattomuudesta.
"Kukapa voisi moittia kristityitä siitä, etteivät he voi ilmaista uskomustensa perusteita, kun saarnaavat oppia, jota eivät saata todistaa? He selittävät, esittäessään sitä maailmalle, että se on tyhmyyttä, stultitia, ja sitten te valitatte, etteivät he sitä todista. He eivät pitäisi sanaansa, jos todistaisivat, ja juuri todistuksen puute on heillä johdonmukaisuutta."
Hänen ainoa todistuskappaleensa, ainoa, johon hän takertuu ja johon hän kohdistaa neronsa koko voiman, on ihmisten asema maailmankaikkeudessa, tuo käsittämätön loiston ja kurjuuden sekoitus, jota ei saata muuten selittää kuin vetoamalla syntiinlankeemuksen salaperäiseen olemukseen. "Sillä ilman tuota salaisuutta on ihminen käsittämättömämpi kuin tuo salaisuus on käsittämätön ihmisille."
Hänen on siis pakko vahvistaakseen raamatun totuutta vedota perusteeseen, joka on juuri samasta kirjasta otettu, ja mikä on vieläkin raskauttavampaa: selittää laaja ja suurisuuntainen, eittämätön salaisuus ahtaalla, mitättömällä ja raa'alla salaisuudella, joka nojaa ainoastaan taruun, kun se juuri kaipaisi todistusta. Ja — sanottakoon se ohimennen — on hyvin turmiollista korvata suuri salaisuus mitättömämmällä salaisuudella. Tuntemattoman arvoasteikossa ihmiskunta kohoaa aina pienemmästä suurempaan. Jos päinvastoin laskeudumme suuremmasta pienempään, on se alkuperäiseen raakuudentilaan palaamista, missä äärettömyys lopulta korvataan taikakalulla tai jumalankuvalla. Ihmisen henkinen suuruus on verrannollinen niihin ongelmiin, joita hän harrastaa, tai joiden edessä hän pysähtyy.
Palataksemme Pascaliin hän tuntee siis, että kaikki sortuu, ja inhimillisen järjen häviössä hän esittää meille lopulta tuon kamalan vaihtoehdon, joka on hänen uskonsa vararikon ja toivottomuuden äärimmäinen tunnustus. Jumala, sanoo hän, — nimittäin hänen Jumalansa ja kristinusko kaikkine käskyineen ja seurauksineen, — Jumala on tai ei ole olemassa. Emme voi inhimillisin perustein todistaa, että hän on tai ei ole olemassa.