Sitten kaikki jälleen hiljenee: ja tuo meluava joukko, tuo pelottava harso, joka näytti olevan kudottu lukemattomista uhkauksista, lukemattomista vihan vimmoista, ja tuo huumaava kultasade, joka alati ilmassa ladellen lakkaamatta pirskotti sävelpisariansa kaikille seudun esineille, kaikki tämä muuttuu silmänräpäyksessä suureksi vaarattomaksi ja levolliseksi rypäleeksi, joka riippuu puun oksasta ja on muodostunut tuhansista pienistä elävistä, mutta liikkumattomista marjasista, jotka kärsivällisesti odottavat suojan etsintään lähteneiden tiedustelijoiden paluuta.
XXX
Tämä on niin sanotun "primäärisen parven" ensimäinen pysähdyspaikka,— sen parven, jonka etupäässä aina on vanha kuningatar. Se asettuu tavallisesti pesää lähinnä olevaan puuhun tai pensaaseen, sillä muniensa raskauttama kuningatar, joka ei ole nähnyt päivänvaloa häälentonsa tai edellisen vuoden parveilun jälkeen, epäröi kun on heittäydyttävä avaruuteen ja näyttää unohtaneen siipiensä käytännön.
Mehiläishoitaja odottaa kunnes joukko on sulloutunut tiiviisti yhteen; sitten hän, pää leveän olkihatun peitossa (sillä rauhallisinkin mehiläinen käyttää ehdottomasti pistintänsä, kun se eksyy hiuksiin, joissa se luulee joutuneensa ansaan), mutta ilman naamaria ja ilman harsoa, jos hänellä nimittäin on kokemusta, kastettuaan ensin kyynärpäihin asti paljastetut käsivartensa kylmään veteen, korjaa parven ravistamalla voimakkaasti ylösalaisin käännetyn pesän yläpuolella oksaa, joka parvea kannattaa. Rypäle putoaa siihen raskaasti kuten kypsynyt hedelmä. Jos taas oksa on liian paksu, ammentaa hän joukkoa suoraan kauhalla ja kaataa sitten minne vain tahtoo nämä elävät kauhalliset, ikäänkuin jyviä ammentaisi. Hänen ei tarvitse pelätä mehiläisiä, jotka surisevat hänen ympärillään ja joukottain peittävät hänen käsiänsä ja kasvojansa. Hän kuuntelee niiden riemulaulua, joka ei ensinkään muistuta niiden sotalaulua. Hänen ei tarvitse pelätä, että parvi jakaantuisi, närkästyisi, hajaantuisi tahi lähtisi pakoon. Olen sen jo sanonut: sinä päivänä nuo salaperäiset työntekijät ovat juhlatunnelman vallassa ja niissä on luottamus, jota ei mikään voisi järkähyttää. Ne ovat luopuneet rikkauksista, joita niillä oli puolustettavina, eivätkä enää tunne vihollisiansa. Ne ovat vaarattomia, koska ovat onnellisia, ja onnellisia ne ovat syystä, jota emme tunne: ne täyttävät lain. Kaikilla olennoilla on täten sokean onnen hetki, jonka luonto niille varaa tahtoessaan saapua oman tarkotuksensa perille. Älkäämme ihmetelkö sitä, että mehiläiset siitä pettyvät; mekin, jotka jo monia vuosisatoja sitten olemme luontoa tarkastelleet täydellisempien aivojen avulla kuin niiden ovatkaan, mekin sallimme sen itseämme pettää emmekä vielä tiedä, onko se hyvänsuopa, välinpitämätön vai alhaisen julma.
Parvi jää sinne, mihin kuningatar on pudonnut, ja olisipa se pudonnut yksin pesään, niin kaikki mehiläiset saatuaan tiedon sen olopaikasta suuntaavat pitkinä mustina jonoina kulkunsa äidin turvapaikkaa kohti; ja sillä välin kun suurin osa kiireimmiten tunkeutuu siihen sisään, pysähtyvät muut hetkeksi tuntemattomien porttien kynnykselle ja muodostavat noita juhlariemun piirejä, joilla niiden on tapa tervehtiä onnellisia tapahtumia. Ne "soittavat asentoon", sanovat ranskalaiset talonpojat. Heti paikalla odottamaton suojapaikka hyväksytään ja sitä tarkastellaan pienimpiä soppia myöten, sen asema mehiläistarhassa, sen muoto, sen väri tunnustetaan ja painetaan tuhansiin pieniin varovaisiin ja uskollisiin mieliin. Lähiseudun tunnuskohdat otetaan huolelliseti huomioon, uusi kaupunki on jo olemassa kokonaisuudessaan niiden rohkean mielikuvituksen syvyydessä, ja sen asema on merkitty kaikkien asujanten mieliin ja sydämiin; sen muurien sisäpuolella kaikuu kuningattaren läsnäoloon kohdistuva rakkauden virsi, ja työ alkaa.
XXXI
Ellei ihminen poimi parvea, eivät sen vaiheet pääty tällä tavoin. Se pysyy oksassa riippumassa siksi kunnes ne työmehiläiset palaavat, jotka toimivat tiedustelijoina eli siivekkäinä majottajina ja jotka parveilun ensimäisinä hetkinä ovat hajonneet joka ilmansuunnalle asuntoa hakeakseen. Yksitellen ne palaavat ja tekevät selkoa retkestään, ja koska meidän on mahdoton tunkeutua mehiläisen ajatuksen pohjaan, täytyy meidän selittää ihmisen kannalta se näytelmä, jonka näemme. On siis luultavaa, että niiden tiedonantoja kuunnellaan tarkasti. Toinen luultavasti ylistää onttoa puuta, toinen kehuu edulliseksi jonkun vanhan muurin halkeamaa, kalliorotkoa tai hylättyä maaonkaloa. Tapahtuu usein, että kokous epäröi ja punnitsee asiaa huomispäivän aamuun asti. Vihdoin vaali on tehty ja yksimielisyys saavutettu. Määrätyllä hetkellä koko rypäle liikahtaa, vilisee, irrottuu, hajoaa ja voimakkaassa yhtämittaisessa lennossa, joka tällä kertaa ei tunne esteitä, yli pensasaitojen, viljavainioiden, pellavapeltojen, heinärukojen, lammikoiden, kylien ja jokien tuo väräjävä pilvi suuntaa matkansa suorana viivana määrättyä, mutta aina sangen kaukaista päämäärää kohti. Harvoin tapahtuu, että ihminen voi sitä seurata tällä toisella matkaerällä. Se palaa takaisin luonnon helmaan, ja me kadotamme sen kohtalon jäljet.
* * * * *