Tämä ei ole ratkaisevampaa kuin alkoholin tuhotöiden tai taistelukentän näkeminen olisi yli-inhimilliselle tarkastajalle, joka tahtoisi määrätä inhimillisen järjen rajat. Vähemmän ratkaiseva kenties. Mehiläisen asema tässä maailmassa on omituinen verrattuna omaan asemaamme. Se on luotu elämään välinpitämättömän ja itsetajuttoman luonnon helmassa eikä kummallisen olennon rinnalla, joka kumoaa sen ympäriltä lujimmat lait ja luopi suurenmoisia ja käsittämättömiä ilmiöitä. Luonnon järjestyksen mukaan, synnyinmetsän yksitoikkoisissa oloissa, Langstrothin kuvaama hullaantuminen olisi mahdollinen ainoastaan jos joku odottamaton tapaus rikkoisi pesän, joka on täynnä hunajaa, mutta silloin ei siellä olisi hengenvaarallisia ikkunoita, ei kiehuvaa sokeria eikä liian sakeata mehua, eikä siis liioin kuolleita eikä muita vaaroja kuin ne, jotka uhkaavat jokaista saalistaan tavottavaa eläintä.
Säilyttäisimmekö me kylmäverisyytemme paremmin kuin ne, jos tuntematon voima koettelisi joka askelella ymmärrystämme? Meidän on siis sangen vaikea arvostella mehiläisiä, jotka itse saatamme suunnilta ja joiden järki ei ole niin varustettu, että se pystyisi suoriutumaan meidän virittämistämme ansoista, yhtä vähän kuin oma järkemme näyttää olevan kyllin täydellinen tehdäkseen tyhjäksi vielä tuntemattoman, mutta kuitenkin mahdollisen korkeamman olennon väijyksiä. Koska emme tunne mitään, mikä olisi meitä mahtavampi, päätämme siitä, että me olemme maapallomme elämän korkein huippukohta; mutta lieneekö tämä niin aivan varmaa? En tahdo uskottavaksi, että toimiessamme järjettömästi ja alhaisesti lankeamme korkeamman hengen ansoihin, mutta ei ole uskomatonta, että tämä kerran osottautuu todeksi. Toiselta puolen ei voi järjenmukaisesti väittää, että mehiläiset ovat järkeä vailla siksi, ettei niiden vielä ole onnistunut erottaa meitä isosta apinasta tai karhusta ja siis kohtelevat meitä samoin kuin kohtelisivat näitä aarniometsän vilpittömiä asujamia. Varmaa on, että keskuudessamme ja ympärillämme on yhtä erilaisia vaikutuksia ja voimia, joita emme osaa sen paremmin erottaa.
Lopuksi päättääkseni puolustuksen, jossa jonkun verran lankean vikaan, josta moitin Sir John Lubbockia, eikö vaadita järkeä, jotta kykenisi niin suureen hulluuteen? Näin on asian laita aina järjen epävarmassa valtakunnassa, järjen, joka on aineen epävakaisin ja häilyvin olomuoto. Samassa kirkkaudessa, kuin järki, on myös intohimo, josta ei voi sanoa tarkoilleen onko se liekin savu vai sen sydän. Ja tässä kohden mehiläisten intohimo on siksi jalo, että sen vuoksi voi antaa järjen kompastukset anteeksi. Se, mikä niitä työntää tähän varomattomuuteen, ei ole eläimellinen hunajan ahmimisen intohimo. Sitä ne voisivat tyydyttää mielinmäärin asuntonsa kellareissa. Tarkastelkaa niitä, seuratkaa niitä samankaltaisissa olosuhteissa, niin näette niiden heti täytettyään hunajarakkonsa palaavan pesään, tyhjentävän sinne saaliinsa, ryhtyäkseen jälleen ihmeteltävään korjuuseensa ja jättääkseen sitä taas kolmekymmentä kertaa tunnissa. Sama halu saa aikaan niin monet ihailtavat teot: into hankkia niin paljon varoja kuin voivat siskojensa ja tulevaisuuden asuntoon. Kun ihmisten hullutuksilla on niin epäitsekäs alkusyy, annamme me niille usein toisen nimen.
VI
Kuitenkin täytyy sanoa totuus kokonaisuudessaan. Tarkastellessamme mehiläisten ihmeteltävää uutteruutta, järjestystä, kieltäytymistä, eräs asianhaara meitä aina hämmästyttää ja keskeyttää ihailumme: tämä on niiden välinpitämättömyys kumppanien kuoleman ja onnettomuuden suhteen. Mehiläisen luonteessa on outo kaksinaisuus. Pesän helmassa kaikki rakastavat ja auttavat toinen toistansa. Ne ovat yhtä yksimielisiä kuin saman sielun hyvät ajatukset. Jos yhtä niistä haavotatte, niin tuhannet uhraavat elämänsä kostaakseen solvauksen. Pesän ulkopuolella ne eivät enää tunne toisiansa. Silpokaa niiltä jäsenet, ruhjokaa ne,—tai olkaa mieluummin sitä tekemättä, sehän olisi turhaa julmuutta, sillä asia on varma—vaan otaksukaamme, että silvotte ja muserratte jonkun askeleen päähän pesästä asetetulle kennokakulle kymmenen, kaksikymmentä tai kolmekymmentä samasta pesästä lähtenyttä mehiläistä, niin ne, joihin ette ole koskeneet, eivät käännä päätänsäkään, vaan ammentavat yhä edelleen outomuotoisella, kiinalaista asetta muistuttavalla kielellään nestettä, joka niille on kallisarvoisempaa kuin elämä, huolimatta kuolonkamppauksesta, jonka viimeiset kouristukset niitä hipaisevat, kuulematta tuskanhuutoja, jotka kohoavat niiden ympäriltä. Ja jottei mitään menisi hukkaan ne nousevat, kun kakku on tyhjennetty, tyynesti kuolleitten ja haavottuneiden päälle, kootaksensa uhreihin tarttuneen hunajan, tuntematta mielenliikutusta nähdessään kuolleet kumppaninsa, ajattelemattakaan toisten auttamista. Niillä ei siis ole tässä tapauksessa käsitystä vaarasta, joka niitä uhkaa, koska ylt'ympäri leviävä kuolema ei niitä häiritse, ei vähintäkään yhteyden eikä säälin tunnetta. Mitä pelkoon tulee, voi sen helposti ymmärtää, koska mehiläinen ei tiedä pelosta ja koska ei mikään maailmassa sitä säikytä, paitsi savu. Pesästä lähtiessään se imee taivaansinen suloudesta myös pitkämielisyyttä ja myöntyväisyyttä. Se väistyy sen tieltä, joka sitä häiritsee, se ei ole huomaavinaan sen olijan olemassaoloa, joka ei ahdista sitä liian läheltä. Voisi luulla, että se tietää olevansa avaruudessa, joka kuuluu kaikille, jossa jokaisella on oikeus omaan paikkaansa, jossa on soveliasta olla maltillinen ja rauhallinen. Mutta tämän suvaitsevaisuuden alla piilee kaikessa rauhassa sydän, joka on niin itsetietoinen, ettei se ajattele oman arvonsa esiintuomista. Se väistyy syrjään, jos joku sitä uhkaa, mutta se ei milloinkaan pakene. Toiselta puolen se ei pesässä rajotu tähän passiiviseen vaaran tietämättömyyteen. Se ahdistaa kuulumattoman kiivaasti jokaista elävää olentoa, oli se sitten muurahainen, jalopeura tai ihminen, joka rohkenee hipaistakaan pyhää arkkia. Sanokaamme tätä, mielenlaatumme mukaan, vihaksi, tyhmäksi kiivaudeksi tai urhoollisuudeksi.
Mutta siitä yhteydentunteen puutteesta, jota ne osottavat pesän ulkopuolella, en tiedä mitään sanoa, yhtä vähän kuin myötätuntoisuuden puutteesta pesän sisällä. Täytyykö uskoa, että jokaisella järjen lajilla on noita odottamattomia rajoja sekä että se pieni liekki, joka vaivoin aivoista säteilee niin monen hervottoman aineen vaivaloisen palamisen lävitse, aina on niin vajanainen, että se kykenee paremmin valaisemaan yhden kohdan ainoastaan monen muun kustannuksella? Saattaa otaksua, että mehiläinen—tai luonto mehiläisessä—on täydellisemmin kuin missään muualla maailmassa järjestänyt yhteistyön ja tulevaisuuden palveluksen ja rakkauden. Tämän vuoksiko ne kadottavat kaiken muun näkyvistä? Niiden rakkaus kohdistuu tulevaisuuteen, ja meidän rakkautemme etupäässä ympäristöömme. Kenties on niin, että jos rakastaa toista, ei riitä enää rakkautta toiseen. Ei mikään ole vaihtelevampaa kuin armeliaisuuden tai säälin suuntautuminen. Muinaisina aikoina tämä mehiläisten tunteettomuus olisi meitäkin vähemmin loukannut, eikä moni vanhan ajan ihmisistä olisi ajatellutkaan niitä siitä moittia. Sitäpaitsi, voimmekohan mekään aavistaa kaikkea sitä hämmästystä, jonka itse herättäisimme olennossa, joka meitä tarkastaisi niinkuin me tarkastelemme mehiläisiä?
VII
Jotta saisimme vielä selvemmän käsityksen niiden ymmärryksestä, olisi meidän vielä tarkastettava, millä tavoin ne ilmottavat mieltänsä toinen toiselleen. Ilmeistä on, että ne ymmärtävät toisiansa, eikä niin lukuisa yhteiskunta, jonka työt ovat niin vaihtelevia ja niin ihmeellisessä sopusoinnussa keskenään, voisi pysyä voimassa niin monen tuhannen olennon pysyessä täydellisessä vaitiolossa ja toisistaan henkisesti eristettyinä. Niillä siis täytyy olla kyky ilmaista ajatuksensa tai tunteensa, joko äänteellistä sanastoa käyttämällä taikka, mikä on luultavampaa, jonkunmoisen kosketuskielen tai magneettisen havaitsemisen avulla, joka kenties vastaa meille vielä aivan tuntemattomia aisteja tai aineen ominaisuuksia, ja tällä havaitsemisella on kenties sijansa noissa salaperäisissä tuntosarvissa, jotka tunnustelevat ja tajuavat pimeyttä, ja joissa Cheshiren laskujen mukaan työmehiläisillä on kaksitoistatuhatta tuntokarvasta ja viisituhatta haistionteloa. Mehiläiset eivät ainoastaan voi vaihtaa ajatuksia tavallisista askareistaan, vaan tavallisuudesta poikkeavallakin on yhtä hyvin nimensä ja sijansa niiden kielessä; tämän näkee siitä, mitenkä uutinen, oli se hyvä tai huono, tavallinen tai yliluonnollinen, leviää pesässä, niinkuin esim. kuningattaren häviäminen tai paluu, kakun putoaminen, vihollisen tulo, vieraan kuningattaren sisääntunkeutuminen, rosvojoukon lähestyminen, aarteen löytäminen y.m. Jokaisessa sellaisessa tapauksessa mehiläisten käytös ja surina on niin erilainen, niin kuvaava, että tottunut mehiläishoitaja jotenkin helposti aavistaa, mitä tapahtuu pesän varjossa kiihtyneen joukon keskuudessa. Jos tahdotte vielä selvemmän todistuksen, niin tarkastakaa mehiläistä, joka juuri on löytänyt muutaman ikkunalaudallenne tai pöytänne kulmalle riputetun hunajapisaran. Ensinnä se ahmii hunajaa niin ahnaasti, että te voitte aivan mukavasti, pelkäämättä että se siitä häiriytyisi, maalipilkulla merkitä sen selän, mutta tämä ahmiminen on vain näennäinen. Tämä hunaja ei mene varsinaiseen mahaan, siihen, jota voisi sanoa sen persoonalliseksi mahaksi; se jää mesimahaan, ensimäiseen mahaan, joka on niin sanoakseni koko yhteisön maha. Niin pian kuin tämä säiliö on täynnä, mehiläinen poistuu, mutta ei suoraa päätä, kevytmielisesti, kuten perhonen tai kärpänen tekisi. Päinvastoin näette sen lentävän muutaman hetken taaksepäin häärien tarkkaavaisena edestakaisin ikkuna-aukossa tai pöytänne ympärillä, kasvot käännettyinä huoneeseen päin.
Se ottaa selvän paikasta ja kiinnittää tarkalleen mieleensä missä aarre on. Sitten se lentää pesään, tyhjentää saaliinsa johonkin varastokammioon, palatakseen kolmen tai neljän minuutin jälkeen ottamaan uuden taakan tuolta kaitselmuksen varustamalta ikkunalaudalta. Joka viides minuutti, niin kauan kuin hunajaa vielä on, myöhäiseen iltaan, jos niin tarvitaan, keskeytymättä, levähtämättä se täten tekee säännölliset matkat ikkunasta pesään ja pesästä uudelleen ikkunalle.